Kun kätilö nosti esikoiseni rinnalleni tasan kuusi vuotta sitten, en vielä ymmärtänyt lainkaan, mikä kaikki minua odottaisi. Yllättävin ja musertavin tunne äitiydessä on ollut huoli. Kannan huolta kaikesta, mistä huolta voi kantaa.
Tyttäreni kasvaessa yksi ylivoimaisesti suurimmista murheistani on ollut, saako hän kavereita. Onko hänellä joku, jonka kanssa kävellä käsi kädessä elämän myllerryksissä, läpi itkujen ja naurujen. Joku, jonka kanssa kikattaa yhteisille, typerille vitseille ja jonka kanssa juonia teininä vanhempien selän takana.
Olen huojentunut, kun kolmen vuoden päiväkotitaival on tuonut esikoiseni vierelle kavereita, jotka istuvat arkipäivinä ruokapöydässämme syömässä tonnikalapastaa ja joiden luokse tyttäreni voi mennä yökylään.
Tänä kesänä huomasin kuitenkin, että esikoiseni syntymäpäivän lähestyessä minun pelkoni on saanut jälleen järjettömät mittasuhteet.
Elämä oli helpompaa, kun syntymäpäiville kutsuttiin ainoastaan perhetutut, eli minun ja puolisoni ystävät ja sukulaiset lapsineen. Lapsivieraita ei ollut paljon, mutta heitä ei osattu odottaakaan.
Tällä viikolla lähetin ensimmäiset syntymäpäiväkutsut perhetuttujen lisäksi eskarikavereille. ”Lämpimästi tervetuloa Ainon 6-vuotissyntymäpäiville lauantaina kello 13. Ilmoittattehan tulostanne.”
Muotoilin viimeistä lausetta pitkään. Kaikin tavoin sanottuna se kuulosti tökeröltä. Mietin, voisinko jättää sen kokonaan pois. En voinut. Viimeinen lause on loppujen lopuksi koko kutsun tärkein.
Suurin pelkoni on, ettei tyttäreni syntymäpäiville tulekaan ketään.
Ajatuskin itkettää. Sydäntä kouraisee joka kerta, kun luen sosiaalisesta mediasta tai iltapäivälehdestä uutisen, jossa pienen ihmisen syntymäpäiville ei ole osallistunut kukaan.
Lohduton näky valtaa mielen.
Herkuilla lastattu pöytä. Kakku, jonka päällä kynttilät odottavat sytyttämistään. Ilmapallojen ja serpentiinien keskellä, uudessa paidassaan pieni tyttö tai poika, joka odottaa malttamattomana ikkunassa, milloin ensimmäiset vieraat saapuvat.
Kunnes pitkän odottelun jälkeen on pakko uskoa, ettei kukaan tule. Niillä on varmaankin jotakin muuta menoa, yrittää mielikuvani äiti lohduttaa lohduttomasti itkevää lastaan.
Huoleni oman lapseni suhteen oli turhaa. Tähän mennessä jo kolme eskarikaveria on vastannut kutsuun myöntävästi.
Mieleni valtaa kuitenkin huoli kaikkien niiden lasten puolesta, joiden syntymäpäivillä ei soi ovikello. Siksi haluaisinkin muistuttaa, miten tärkeää on mennä, kun kutsutaan. Vielä tärkeämpää on ilmoittaa, jos ei pääse osallistumaan.
On meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta, että kaikilla lapsilla olisi ystävä, jonka luokse voi mennä pelaamaan Kimbleä tai jonka kanssa voi valloittaa liikennepuiston. Joka tulee, kun kutsutaan.
Kahden päivän päästä juhlitaan. Syntymäpäiväkakku on tilattu. Kertakäyttölautaset on valittu sen mukaan, mistä kaveritkin tykkäävät.
Nurkissa pyörivillä pölypalloilla tai rumilla My little pony -lautasilla ei ole mitään merkitystä, jos lastenhuoneesta kuuluu iloista kikatusta ja pienten eskarilaisten yhteisiä juonia.