Journalistin ohjeista sain valokopion jo lukiolaisena. Äidinkielen opettaja toi ne minulle ja kertoi, että opettajakunnassa oli paheksuttu tekstiäni Neuvostoliiton uuden presidentin valinnasta.
Liituja piteli ainakin yksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton ihailija ja ainakin yksi viestinviejä.
Silloin maailmassa elettiin yhdenlaista tilaa, nyt eletään toisenlaista. Riippuu ihmisestä, kokeeko sen tasapaino- vai häiriötilaksi.
Tekstini oli parodinen ilmoitus, jonka täyttämällä ja lähettämällä mukamas saattoi ilmoittautua presidenttikisaan. Olin koonnut sen kesällä pikkupirtissä leikkaamalla, liimaamalla ja koneella kirjoittamalla. Ilmoitus oli oppilaiden vapaasti tekemässä, monistetussa lehdykäisessä. Taisi olla se Kitkan Viisas.
Tulevan toimittajan vinkeitä näkyi myös Symppiksessä, joka oli ihan Koillissanomien offsetissa painettu lehti.
Työkeikoilla sattuu, jos niin kokee ja niin haluaa kertoa.
Ajoipa Hannu Hautala maastoautollaan, ja minä istuin pelkäyspaikalla. Olimme tulossa Hautalan kuvausmaastosta, johon hän oli toisen kuvaajan kanssa vienyt linnuille joulunalusherkkuja. Olin kuulustellut ja kuvannut ja pääsin nyt Hautalan kyydissä takaisin Bostonin sittyyn.
Pernun jälkeen kantatien vasemmalla puolella sohjoisessa ojassa joku yritti saada moottorikelkkaansa irti. Hautala pysäytti ja totesi, että kelkkahan pitää vetää kuiville. Hän jäi selvittelemään maasturin vaijeriköyttä suoraksi, ja minä riensin edeltä ojalle.
– Tunnetko, kuka tuli sinua auttamaan, kysyn kelkkaajalta ja koetin viitata taaksepäin.
Mies nosti päätään ja katsoi.
– Etkös sinä ole se toimittaja Hämmeenniemi?
Häpeissäni oikaisin nopeasti. Kähisin, että siis kuuluisa luontokuvaaja Hannu Hautala tuossa.
Toinen ojasta auttaja oli yrittäjäpariskunnan mies, jota odottelin hänen kotonaan tunnin verran yli sovitun ajan. Muistan hämärästi, että kun hän viimein tuli, hän joutui vetämään pihapiirissä lumipehmeiköstä autoa, jonka siihen oli suistanut hänen työntekijänsä.
Tarkemmin muistan sylkirauhasteni aktiivisuuden odotteluaikana. Miehen vaimo oli paistanut muhkeita tuoksuvia nisupitkoja ja jäähdytteli niitä edessäni pöydällä.
Juttu tuli, mutta nisukahveja ei.
Kesätöissä Koillissanomissa olin edellisen kerran 30 vuotta sitten. Eräänä päivänä uutispäällikkö Seppo Salminen soitti pöytäpuhelimeen. Minusta hän kuulosti kysyvän: "Osaatko sinä kirjoittaa mittään?"
Kyllä vähän kakistelin, kunnes selvisi, että hän sanoikin: "Osaatko sinä kirjoittaa mittaan?" Eli jo siihen aikaan käytettiin ennakkotaittoa ja määrämittaisia juttumallineita.
Nyt kollegoina on minua sukupolven verran nuorempia. Kyllä ihailen heidän osaamistaan ja intoaan.
Talvella sain nimityksen vanhaksi toimittajaksi. Olin mokannut yhdessä jutussa, jossa haastateltava moitiskeli "vanhempien asukkaiden" toimintaa. Yksi asukkaista soitti ja sanoi, että hän olisi niinkin uskonut moisen nuorelta toimittajalta, mutta ei tuollaiselta vanhalta.