Miltä koti tuntuu? Entä miltä se tuoksuu? Muun muassa näitä asioita pohdin tämän vuoden ensimmäisinä päivinä matkustaessani takaisin Kuusamoon kahden viikon joululomalta. Tuo loma oli ensimmäinen pidempi ajanjakso, jonka vietin poissa uudesta kodistani. Lentokoneen lentäessä punertavan iltapäivän auringon valaiseman lumimaiseman läpi ihmettelin sitä lievää jännitystä, joka painoi rintalastan alla. Jännittikö minua tulla kotiin? Todellako?
Muutin Kuusamoon viime touko-kesäkuun vaihteessa, juuri kesän korvalla. Yksin tehty ajomatka Turusta Tampereen ja Hämeenkyrön kautta Kajaaniin oli sanalla sanoen uuvuttavan pitkä. Viimeinen yö ennen Koillismaata kului teltassa Kajaanin pohjoispuolella, teltassa katkonaisesti leväten. Takana oli yli kymmenen tuntia ajoa, josta viimeinen tunti kului kuumeisesti telttapaikkaa etsien. Yöpalana toimi pussipasta ja puolikas suklaalevy. Silloista kotia oli kieltämättä ikävä. Tulevasta ei ollut juuri mitään tietoa.
Kuusamoon saapumiseni oli koruton ja juhlaton tapahtuma, ja hyvä niin. En viihdy pönötysjuhlissa. Käytännössä ajoin automarkettien kautta kohti Petäjävaaraa mielessäni ainoastaan suihku, sauna ja vatupassiasento.
Tuleva työni Koillissanomissa jännitti melkoisesti. Hermoilu vain laajeni, kun selasin lehteä kuumeisesti muutaman päivän ajan ennen töiden alkua. Näiden ihmisten kanssa tulen työskentelemään, näitä asioita tulen käsittelemään. Sopeudunko tänne, miten minut otetaan vastaan, pidänkö tästä, kysyin itseltäni lauteilla istuessani. Yötön yö oli vasta saapumassa ja tunsin eläväni eksoottisessa elämän välitilassa.
Puoli vuotta myöhemmin potkin lunta pois kotioven edestä, työnsin avaimen lukkoon ja käänsin sitä. Ovi aukesi tutun naksahduksen saattelemana. Saranan narinakin oli vielä tallessa omassa kolossaan.
Koti tuoksui samalta kuin lähtiessä. En ollut sittenkään unohtanut lohennahkaa tai banaaneja roskikseen. Laskin rinkan eteiseen ja potkin kengät pois jalasta. Tavarat olivat niin tutuilla paikoilla kuin ne uudessa kodissa vain voivat olla.
Työ ei ollut jännittänyt enää hetkeen. Olin sopeutunut porukkaan ja ammatin kautta saanut tavata ja haastatella kymmeniä, ellei satoja ihmisiä. Paikallisia ystävyyssuhteitakin oli jo muodostunut.
Silti moni ympäristön ja elämän asia tuntuu vielä uudelta vielä tänäänkin. Se taitaa olla sitä hämäläistä hitautta. Onneksi lievenevän jännityksen rinnalle mahtuu vähintäänkin yhtä paljon intoa ja lapsenomaista uteliaisuutta kuin ensi kertaa tänne tullessani.
Koillismaalainen kotini tuntuu ja tuoksuu hyvältä. Tännehän voisi ajatella juurtuvansa.