Kuusivuotiaat tytöt kilpailevat siitä, kenellä on hienoimmat ponit, kauneimmat hiukset, eniten leluja, suurin pyörä?
Minä katselen touhua äimistyneenä ja ihmettelen, mistä moinen käytös kumpuaa. Miten olen voinut kasvattaa tyttärestäni tyypin, joka kilpailee parhaiden ystäviensä kanssa tyhjänpäiväisistä asioista, joilla ei ole loppujen lopuksi mitään väliä?
Aina ei voi voittaa. On tärkeää opetella häviämään. Siinä kaksi lausetta, joita toistelen usein pettymyksen kourissa kamppailevalle tyttärelleni, joka ei voittanutkaan lautapelissä tai juoksukisassa.
Sitä samaa olen toistellut tänä vuonna myös itselleni. Aina ei voi olla paras. Harvoin voi, jos totta puhutaan.
Olen aina ollut kilpailuhenkinen. Olen jo pienenä taistellut veren maku suussa vanhempia isoveljiäni vastaan milloin missäkin lajissa, usein voitokkaasti, mutta vielä useammin jumbosijalle jääneenä.
Aikuisena kilpailuhenkisyys on muuttunut epäonnistumisen peloksi. Minä yksinkertaisesti jätän tekemättä asioita, jos en voi olla paras. Siitä syntyy kierre: kokeilen ja ymmärrän, etten ollut ensimmäisellä yrittämällä tarpeeksi hyvä, eli paras. En kokeile enää. En opi mitään, enkä kehity, koska ketuttaa, etten osaa yhtä hyvin kuin joku-muu-jossain.
Loogisesti ajateltuna kyse on evoluutiosta. Vahvat selviävät paremmin kuin heikot. Parhailla ominaisuuksilla varustellut eläimet saavat parhailla ominaisuuksilla varustellut kumppanit. Kova työ ja eteenpäin meneminen ovat olleet eloonjäämisen kannalta välttämättömiä asioita.
Mutta jos ajattelee asiaa tämän päivän näkökulmasta, ei vastaus olekaan niin yksiselitteinen. Miksi minun pitäisi olla paras? Mitä teen kilpailuhenkisyydellä, jos se jarruttaa minua pääsemästä eteenpäin? Mitä järkeä on voittaa, jos ennen sitä on kokenut olevansa riittämätön?
Maailma olisi taatusti kivempi paikka, jos aina ei tarvitsisi tavoitella elämässään kirkkainta pystiä. Minun elämäni ainakin olisi helpompaa, jos keskittyisin enemmän tekemiseen ja lopettaisin vertailemasta tekemisiäni ympärilläni oleviin ihmisiin.
On vaikeampaa pitää johtoasemaa kuin olla altavastaajana haastamassa kirkkainta tähteä. Kaikkein helpointa olisi vain nauttia matkasta ja matkaseurasta ja antaa muiden taistella paikoista palkintokorokkeella.
Koska ollaanpa rehellisiä: suurin osa meistä ei tule koskaan olemaan tekemissään asioissa maailman paras. Mutta mitä sitten?