Ensimmäinen vihje olisi pitänyt olla se, että talosta ei löytynyt ainoatakaan koiraa, vaikka olin menossa tekemään juttua koiranäyttelystä. Reipas pikkulapsi avasi minulle oven ja ehti kysellä ummet ja lammet siitä, kuka olin. Väistelin lasta ja yritin löytää aikuisen kertomaan, missä olin. Lapsen äiti löytyi olohuoneesta, jossa hän puhui puhelimeen ja harppoi ympäri avaraa huonetta huitoen kädellään välillä minulle, että kyllä kyllä, pian vastaan sinullekin.
Keittiöstä löytyi lopulta henkilö kertomaan, että olin väärässä talossa. Palasin autolle puhelimen karttasovellusta manaten ja ajoin kierroksen asuinalueen ympäri ennen kuin löysin oikeaan osoitteeseen ja sain haastatteluni.
Opin, että myös toimituksesta haastattelupaikalle siirtymiseen kannattaa varata aikaa. Mieluummin enemmän kuin vähemmän.
Hiljattain kirjoitin juttua hirsirakentamisesta. Kysyin työkaveriltani, onko salvoaminen verbin oikea taivutusmuoto. Sain vastaukseksi linkin 203-sivuiseen Muoto-opin keruuoppaaseen, saatetekstillä "Katso tuolta. Koillismaalla tuttu sana. Sama salvetaanko eläintä vai rakennusta." Minulle se ei ollut niinkään tuttu, saatikka sama, oliko kyseessä eläin vai rakennus. Mutta tiedänpähän nyt, että kuohitsemisellekin on useampi synonyymi.
Kielenhuoltoa on tullut tehtyä muutenkin. Olen yrittänyt aina luetuttaa tekstini vähintään yhdellä henkilöllä ennen julkaisua, koska tuoreet silmät näkevät enemmän. Kuten toinen työkaverini osuvasti muistutti, on iso ero siinä, onko kusessa vai kusella.
Töiden alkaessa jännitti. Uusi työpaikka, uudet ihmiset ja vanha minä kaikkine kantapään kautta opittuine tapoineni. Pitkään en ehtinyt jännittää, kun energia meni uuden oppimiseen ja työntekoon. Kesäkuuhun mahtui purkutuomioita, taidenäyttelyitä, naisvoimistelijoita ja hyväntekijöitä. Remonttia, uutta tonttia, kanttia ja pokkaa. Heinäkuussa alkoi jo hymyilyttää. Työkaverit alkoivat tulla tutuiksi ja jonkinlainen rutiini löytyä. Oli koskenlaskua, kaskuja, perinnepäiviä ja peli-iltoja. Opin työstä ja työkavereilta, tein spontaaneja päätöksiä ja harkittuja suunnitelmia.
Hakiessani keväällä Koillissanomiin töihin, en olisi uskonut, että työn puolesta joutuisin puhumaan muuta kuin suomea. Yllättäen olen tehnyt useamman haastattelun englanniksi, käyttänyt vähän espanjaa ja saman verran italiaa. Ranskastakin olisi ollut hyötyä, mutta teurastan kiitoksenkin. Toinen yllätys on se, miten rumia ihmisiä Koillismaalla asuu, ainakin jos paikallisia on uskominen. Palkan sivuun olisi kertynyt muhkea bonus, jos olisin joka kerta saanut euron, kun joku lohkaisi vitsin kameran rikki menemisestä. Se muuten meni viimein rikki, mutta silloin kuvasin ranskalaisia.
Kesä on mennyt yhdessä hujauksessa. Tämän työyhteisön jäljiltä koen olevani täysin poispilattu. Parempaa saa hakea, sanovat kollegatkin – jopa ne, jotka vihaavat kylmää, sadetta ja välillä noin puolta ihmiskuntaa. Se on jotain, se.