Tässä lehdessä on juttu Taivalkosken seurakunnan rekrytointihuolista, jotka koskevat ennen kaikkea seurakuntapastorin ja kanttorin virkojen täyttämistä. Taivalkosken virkavapaalla oleva seurakuntapastori ja hänen sijaisensa lähtevät kumpikin pois, koska ovat saaneet vakituisen viran lähempää kotikontuja. Lisäksi seurakuntapastorin kanttori-vaimo on saanut vakituisen kanttorin viran Keski-Pohjanmaalta. Taivalkosken tilanne on monen sattuman summa, mutta on takana varmasti muutakin. Tässä tapauksessa kyseessä ovat nuoret ihmiset työuransa alkuvaiheessa. On siis selvää, että vakituiset paikat ja tutut asuinseudut kiinnostavat.
Kirkon piiristä kerrotaan, että pääsääntöisesti isot seurakunnat ja eteläisemmät tienoot kiinnostavat seurakuntien työntekijöitä. Mutta miten tilanne voi näin äkkiä pappien työtilanteessa muuttua? Taivalkosken virkavapaalla oleva kirkkoherra kertoi, että vielä neljä vuotta sitten oli seurakuntapastorin viransijaisuuteen 40 hakijaa. Muistan myös, kun reilu vuosi sitten haastattelin yhtä nuorta pappia, jonka mukaan Pohjois-Pohjanmaalla papin on vaikea saada työpaikkaa, koska heistä on ylitarjontaa. Nyt asiat näyttävät olevan päinvastoin. Pohjoisen seurakunnissa ei ole pulaa ainoastaan papeista. Samaan sarjaan kuuluvat myös kanttorit. Taivalkosken kanttorin viransijaisuutta ei hakenut kukaan. Siitä huolimatta, että heitä koulutetaan myös Oulussa.
Julkisuudessa on puhuttu paljon seurakuntien ongelmallisista työyhteisöistä. Minulla on montakin tuttua erilaisissa työtehtävissä seurakuntien työntekijöinä ja jos heidän sanoihinsa on uskomista, seurakunnat ovat aivan samanlaisia työyhteisöjä kuin kaikki muutkin. Paljon riippuu työntekijöistä, pomoista ja pomojen pomoista, millaisessa ympäristössä teemme töitä. Itse en ole tänään ollut työpaikallani loistava esimerkki timanttisesta työntekijästä, mutta parempiakin päiviä toivottavasti löytyy.
Taivalkosken seurakunta on pieni ja sisukas. Jäsenten määrä laskee koko ajan, silti se on päihittänyt isot taloushuolensa, mikä on vaatinut työvoiman karsimista ja omaisuuden myymistä. Raskaita toimenpiteistä siis. Nyt on kuitenkin seurakunnassa syytä katsoa tulevaisuuteen valoisin mielin. Pappeja valmistuu ensi keväänä iso joukko Itä-Suomen yliopistosta. Toivottavaa olisi, että sieltä valmistuneet papit hakisivat töihin kotimaisemiin tai lähelle kotikontuja. Tällaisia merkkejä on lääninrovastin mukaan olemassa.
Papin ammatti on käsittääkseni yksi henkisesti raskaimmista ammateista. Tänä päivänä he eivät ole edes työaikalain piirissä, joskin tilanne muuttuu ensi keväänä. He saavat ja joutuvat kohtaamaan työssään sekä iloa että surua. Heidän on osattava kohdata eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja kaikille pitäisi osata valita oikeat sanat. Paljon on puhuttu leipäpapeista, mutta omalle kohdalle ei sellaista ole koskaan sattunut. Onneksi. Me tavalliset ihmiset tarvitsemme papin palveluja sekä ilon että surun keskellä.