Avasin ensimmäisen Päätaloni liki kolmekymmentä vuotta sitten. Syy oli yksinkertainen. Olen lukenut aina, hyvin paljon. Silloin olin kuitenkin tilanteessa, ettei juuri muuta lukemista saatavilla olevassa kirjahyllyssä ollut. En osannut ajatella lainkaan, että Päätalo voisi kuulua suosikkikirjailijoihini. Ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen tarinat alkoivat kuitenkin vetää ja kahlasinkin sekä Koillismaa- että Iijokisarjat läpi. Huomasin jopa odottavani loppuvaiheessa uusinta kirjaa. Sittemmin työskentelin Taivalkoskella ja Päätalon tunteminen kuului ikäänkuin paikalliseen yleissivistykseen.
Päätalossa viehätti omintakeinen huumori ja tarkka tapahtumien ja ajan kuvaus. Päätalon elämä oli tavanomaistakin tavanomaisempaa, mutta kuten tavalliseen elämään, siihen kuului kaikenlaista, hyvää ja huonoa. Tarinoissa viehätti myös päähenkilön elämän kehityskaari. Jos suomalaista miestä sanotaan tunteitaan ilmaisemattomaksi, niin Päätalo ei sitä kyllä mitenkään ollut. Kirjojen teksti sisältää tuttua murretta. Tapahtumat ovat tuttuja isäni sukupolvelle, eikä ne kaukana omastanikaan ole. Olen siis löytänyt kirjoista saman asiat kuin sadattuhannet muutkin lukijat.
Eihän se teksti aina niin sujuvaa tai syvällistä ollut. Kalle Päätalo ei merkityksiä piilottanut. Teksti on suoraa kerrontaa, yksinkertaista mutta Koillismaalaista piilohumoristista. Usein sai päästää selkäkeikkanaurun lukiessa.
Nyt Päätalon syntymästä on kulunut sata vuotta. Taivalkoskella Päätalon merkitys on suuri ja Päätaloon liittyvät tapahtumat ovat ehkä parhaiten huomioitu suomalaisista kirjailijoista. Pentinkulma, Volter Kilpi tai Iki-Kianto eivät samanlaisia massoja liikuta tai tapahtumia saa aikaan. Päätalo haikaili työläiskirjailijaksi, mutta hänestä tuli kansankirjailija.
Jo lukiessani aloin epäillä, että Kalle Päätalo kertoi elämästään kirjailijan vapaudella. Kaikki yksityiskohdat eivät tainneetkaan olla aivan niin jämtisti ja varsinkin henkilöhahmoihin taisi vaikuttaa Päätalon omat vaikutelmat ja kokemukset. Näin kirjoja täytyykin lukea, ei totuutena, vaan tarinana. Aikakauden kuvaajana Kalle Päätalo oli kuitenkin erinomainen ja toi koillismaalaisen elämän näkyville.
Suomi eli Päätalon kirjojen aikaan murrosta: jälleenrakennus, teollistuminen, maaseudun tyhjeneminen. Näistä kaikesta Kalle Päätalo kertoo kirjoissaan.
Päätalon kirjat ovat leimallisesti olleet lukijoiden suosiossa, mutta kritiikki on ollut nuivempaa. Kirjailijan status on tullut valtavien myyntimäärien kautta. Nyt Päätalo on esillä tutkimuskohteena. Hänen naissuhteensa ja mieskuvansa on jo käyty läpi. Se kertoo myös siitä, että Päätalo on kirjoillaan kuvannut tarkasti aikakauttaan. Jatkossakin lienee odotettavissa tutkimuksia, toivottavasti enemmän myös sen ajan Koillismaahan ja Tampereeseen liittyen.
Nyttemmin on Päätalo jäänyt minulla syrjään. Tiedän, että intohimoisesti Päätalon kertomuksiin viehättyvät lukevat jo kuudettatoista kertaa samoja kirjoja ja löytävät aina uudelleen jotakin.
Kalle Päätalon kirjoihin on helppo päästä käsiksi. Kustantaja julkaisee uusintapainoksia ja antikvariaatit sekä kirpputorit ovat Päätalon kirjoja täynnä. Se kertoo myös siitä miten valtava suosio kirjoilla on.
Kalle Päätalo on myös itse esikuva usealle kotiseutikirjailijalle. omalla esimerkillään Päätalo on rohkaissut moni kirjailijoita, erityisesti Taivalkoskelta, kertomaan elämästään. Voi sanoa, että päätalo aloitti eräänlaisen kansankirjallisen tyylilajin. Lista taivalkoskelaisista kirjailijoista on pitkä, moniin muihin kuntiin verrattuna jopa erikoisen pitkä: Juuso Mursu, Einar Reuter, Eino Railo, Gunnar Wasastjerna, Martti Moisala, Hilja Kasurinen, Lauri Lamminmäki, Heimo Moilanen, Ville Tikkanen, Kalle Päätalo, Lydia Nylund, Liisa Päätalo, Heimo Härmä, Veli Veikko Käsmä, Niilo Keränen, Tuomo Horsma, Sulo Keränen, Veikko Räisänen, Timo Lappalainen, Sisko Tyni, Rea Tiirola-Tyni, Salme Koskelo ja Janne Nevala. (Kirjastovirma)
Tekstiä lisätty mm lista taivalkoskelaisista kirjailijoista