Hän on turvallisesti valjaissa ja seisoo kapealla kielekkeellä kengänkärjet tyhjän päällä. Edessä odottaa 134:n metrin vapaapudotus. Tilannetta ohjaava nuori mies jakaa viime hetken ohjeita:
– Tiedän, että sinua pelottaa. Jos sanot, ettet pysty tähän, tämä ei tule tapahtumaan, okei? Juuri nyt, ainoa asia, mitä sinun tulee tehdä, on nojata eteenpäin. Mutta jos katsot alas ja odotat sitä hetkeä, kun olet valmis – sitä aikaa ei koskaan tule, okei?
Video erään ystäväni benjihypystä Uudessa-Seelannissa muistui mieleeni viikko sitten, kun soitin videopuhelun toiselle ystävälleni. Kuulumisten vaihdon lomassa tulin tuskailleeksi sitä, miten haastavalta uudessa työympäristössä aloittaminen tuntuu, vaikka työkaverit ovat olleet todella kannustavia, kärsivällisiä ja mukavia.
Selitin, että asetan henkilökohtaisen rimani yleensä aina niin korkealle, että sitä on käytännössä lähes mahdotonta saavuttaa. Purnasin, miten vihaan epätietoisuudessa elämistä ja epävarmuuden tunnetta.
Lopetin, kun huomasin ystäväni hymyilevän – leveästi. Hieman epäluuloisena kysyin, mikä on niin hauskaa.
– Olen niin onnellinen, että olet niin kaukana mukavuusalueeltasi, että sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mukautua, kasvaa ja oppia, ystäväni sanoi.
Ystäväni oli oikeassa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, minulle ainakaan. Olen aina ollut huono antamaan periksi.
Vaikka välillä tuntuu, että epämukavuusalue on vellova meri, ja minulla on vuotava vene ja airot hukassa, niin ainakin olen työympäristössä, jossa kannustetaan, ja minulla on ystäviä, jotka haluavat nähdä minun kasvavan sen sijaan että vain voivottelisivat kanssani elämän vaikeutta. Sitä kokee itsensä varsin onnekkaaksi, kun asiaa hetken ajattelee. Kuinka monella muulla on samanlaisia ystäviä tai työkavereita kuin minulla?
Benjihyppyvideolla ystäväni sanoo ”Okei.” Nuori mies laskee kolmeen ja ystäväni nojaa eteenpäin. Ja hyppää.
Kuulostaa hullulta. Itselleni riittää pelkkä uimahallissa viidestä metristä hyppääminen siihen, että sydän hakkaa kuin olisin suuremmassakin hädässä. Silti aina kun kuulen jonkun astuneen mukavuusalueensa ulkopuolelle, oli kyse isosta tai pienestä asiasta, ilahdun. Ihmisiä ei ole tehty olemaan paikallaan.
Milloin astuit viimeksi ulos mukavuusalueeltasi? Milloin viimeksi hyppäsit reunalta, oli se kuvainnollinen tai todellinen? Onko siitä hetki aikaa?
Kesä on hyvää aikaa kaikenlaisen hyppäämisen harjoittelulle.
Juuri nyt, ainoa asia, mitä sinun tulee tehdä, on nojata eteenpäin. Mutta jos katsot alas ja odotat sitä hetkeä, kun olet valmis – sitä aikaa ei koskaan tule, okei?