Lääkäriin kait tässä täytyy ennen seuraavaa reissua lähteä, kun kerran kuljettaja oli sitä mieltä.
Matkustin linja-autossa, koska olin menossa pisteeseen A ja sieltä apostolinkyydillä pisteeseen B, josta olisi ketun urakka päästä takaisin pisteeseen A, joten omalla autolla ei kannattanut mennä pisteeseen A.
Ja kyllähän linja-autokyyti maailmaakin pelastaa, varsinkin jos aikataulut natsaavat.
Linja-autossa rupesi heti tuntumaan hajua. Minusta se oli pakokaasun hajua enkä pitänyt siitä yhtikäs laisinkaan.
Haiseva asia tunkeutuu sieraimiin ja synnyttää lima-kalvolla aistimuksen, joka viestinä vilahtaa aivojen hajukeskukseen. Se taas on vähintään kahdella pop-niitillä kiinni aivojen limbisessä järjestelmässä, joka on sama kopperoinen, jossa käsitellään tunteita.
Kun aivojen omistaja tietää pakokaasun haitalliseksi, niin ei ole mikään ihme, jos aivot tuottavat harmitusta omistajan haistaessa pakokaasua tilanteessa, jossa ei oikeastaan ole vaihtoehtoa.
Siirryin auton etuosaan, mutta sama homma. Ainoastaan oikein vinhakoiden vauhtipyyhällysten aikana haju lieveni. Istuimien yläpuolella ilmastoinnin puhallusaukoissa ei tuntunut virtausta.
Muistin sen, että saman virman linja-autossa oli ennenkin haissut samalta. Siis pakokaasulta. Lieneekö ollut nimenomaan tämä linjuri, jossa olin tuikauksiin suivautunut.
Viikon päästä jouduin paluumatkalla taas tähän linjuriin. Kysäisinpä kuljettajalta, toimiiko autossa ilmastointi. Kuljettaja sanoi, että auto on priimakunnossa. Hän laittoi ilmastoinnin kohisemaan.
Kun kerroin autossa tuntemastani hajusta, kuljettaja sanoi, että autossa ei ole voinut haista ja että jos minä olen hajua tuntenut, niin minulla on syytä mennä lääkäriin.
Ilmeisesti kuljettaja tarkoitti korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäriä, jotka spesialiseeraavat esimerkiksi korvan, nenän ja kurkun tulehdustauteja sekä kuulo- ja tasapaino-ongelmia.
Kuljettajalla itsellään ei ainakaan haisteluelimissä ollut ongelmaa. Hän sanoi takanaan istuvalle toiselle matkustajalle, että tämä haisee tupakille.
Vielä matkan päätyttyä, linja-autoaseman pihalla matkatavaraani luovuttaessaan, kuljettaja keljuili siitä, että olin rohjennut antaa palautetta. Hän kehui 12-vuotiaan auton priimakuntoa.
Sokeria kolme neljännesdesiä, vaniljasokeria puoli teelusikallista, munia kaksi kappaletta, vehnäjauhoja yksi desi ynnä neljännes sitruunan raastettua kuorta. Ja jumalaapelkääväinen tietysti sylkee sekaan rasvatkin: voita 75 grammaa.
Nämä kun osaa sopivasti sotkea keskenään ja paistaa, niin saa Madeleine-leivoksia. Kullanruskeita, herkullisia kakkusia, joiden esikuvilla aikanan namusteltiin Ranskan koillisosisssa Commercyssa ja Liverdunissa niin, että kuola koskena valui.
Kirjailija Marcel Proustin romaanihenkilön mieleen tuli vankkoja muistoja, kun häneen joutui Madeleine-leivoksen hajua. Siitä lähtien muutkin ihmiset ovat saaneet hajuista muistoja.