Nurkassa on kasa vanhoja ikkunoita. Katto on romahtanut, lattiassa on reikiä. Suurista, paikoin rikki menneistä ikkunoista näkyy järvi ja horsmia. Vanha ovi narahtaa, kun aukaisen komeron ja katson sen sisään.
Vierailin lauantaina Raatesalmen vanhassa kunnalliskodissa. Kun viimeiset asukkaat vuonna 1971 lähtivät, jäi suuri ja kaunis rakennus hunningolle. Nyt rakennus näyttää kamalalta, mutta silti jokin siinä ja sen tunnelmassa viehättää minua kovasti.
Sydämessäni läikähtää, kun kuulen, että joku kunnostaa vanhaa rakennusta. Kuluneiden lattioiden, vanhojen materiaalien, vanhoissa taloissa vallitsevan tunnelman lisäksi rakastan tarinoita ja salaisuuksia, joita vanhat talot kätkevät sisälleen.
Asun perheeni kanssa 1970-luvulla rakennetun kerrostalon toisessa kerroksessa. Emme ole asuntomme ensimmäisiä, emmekä taatusti viimeisiä asukkaita.
Olen miettinyt usein, minkälaisia tarinoita kotiovemme taakse kätkeytyy.
Minkälainen tyyppi on kantanut tavaransa asuntoon silloin, kun kaikki kiilsi 70-lukulaista uutuuttaan? Kuinka moni on tehnyt kodissamme lämpimiä voileipiä, ripustanut tauluja, kastellut kukkia, istunut eteisen lattialla sitomassa kenkiään? Kuinka moni on riidellyt, rakastanut, itkenyt ja nauranut suuressa ja valoisassa olohuoneessamme?
Onko joku istunut keittiössämme surun murtamana eron jälkeen? Onko joku nukkunut elämänsä viimeisen yön makuuhuoneessamme? Olenko minä ensimmäinen, jolla on tapana istua pimeässä pesuhuoneessa kuuman suihkun alla ja laulaa hiljaa, kun migreeni iskee ja kipu saa voimaan pahoin?
Uusissakin taloissa on oma hohtonsa. Tunne, että saa kokea kaiken ennen muita, olla luomassa taloon omanlaisensa tunnelman. Voi juosta ensimmäisenä varpaisillaan saunasta terassille ja naulata seinälle ensimmäisen taulun.
Mutta jos olen rehellinen, uudet talot ovat mielestäni tylsiä. Ne ovat kauniita ja tuoksuvat hyvältä, mutta ne eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Talo herää eloon vasta sitten, kun sen sisälle kätkeytyy tarina.
Vanhat talot huokuvat menneisyyttä. Joskus menneisyys huokuu rakennuksesta jopa pelottavan vahvasti. Hylätyissä taloissa on usein erikoinen tunnelma. Sitä on vaikea selittää, mutta aivan kuin ilma olisi sakeampaa, hiljaisuus painostavampaa. Aivan kuin seinät osaisivat huutaa ja haluaisivat epätoivoisesti tulla kuulluksi.
On eriskummallista ajatella, että minäkin olen osa monen rakennuksen historiaa. Sanani, ajatukseni, tunteeni, olemassaoloni kaikuu seinissä vielä silloinkin, kun olen poissa.
Ehkä 30 vuoden päästä joku istuu pesuhuoneemme lattialla suihkun alla ja laulaa. Ehkä silloin hän voi kuulla kaiun minun epävireisestä laulustani ja kokea olevansa osa tuon harmaan betonitalon jatkumoa ja ainutlaatuista tarinaa.