Presidenttejä on monenlaisia, on pienten ja suurten maiden presidenttejä, on vaikutusvaltaisia ja vähemmän vaikutusvaltaisia presidenttejä.
Suurten maiden johtajia ovat Yhdysvaltain Donald Trump ja Venäjän Vladimir Putin. Kun he kohtasivat Suomessa, niin koko Helsinki taisi mennä maanantaiksi melkein kiinni ja poliiseja sekä rajavartioita siirrettiin pääkaupunkiseudulle Lapista saakka.
Toisin on vaikkapa Islannissa. Muistuu mieleeni presidenttejä ajatellessani vuosi 1981. Olin silloin Reykjavikissa opiskelemassa. Vuotta aikaisemmin maan presidentiksi oli valittu Vigdís Finnbogadóttir. Hän oli ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu naispuolinen valtion päämies.
Päätin soittaa presidentille ja kysyä antaisiko hän haastattelun Pohjois-Suomessa ilmestyvälle Koillissanomat-lehdelle. En ollut tuolloin mikään lehtimies, mutta ollut lehdessä kesätöissä. Soitin oppilasasunnon kruunu-kolikkopuhelimesta presidentin kansliaan, jossa vastasi presidentin sihteeri.
Esittelin itseni ja kerroin taustoistani, mutta samalla raha loppui puhelimesta ja puhelu katkesi. Kävin lainaamassa kavereilta kruunuja ja otin uudelleen yhteyden kansliaan. Sama henkilö vastasi ja hän lupasi tiedustella asiaa presidentiltä ja pyysi soittamaan jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Tein työtä käskettyä ja haastattelu järjestyi parin päivän päähän. Olin tietenkin vähän yllättynytkin, että presidentti halusi ottaa minut vastaan, koska en ollut mikään varsinainen lehtimies, vaan opiskelija.
Islannissahan kaikki ovat sinuja keskenään. On vain etunimiä, sukunimiä ei ollenkaan. Paitsi tuohon aikaan oli kuulemma tapana, että maan presidenttiä ja arkkipiispaa tulisi teititellä. Siinäpä oli pieni pulma, miten teititellä islanniksi. Kysyin neuvoa tutuilta ja sieltä tuli sellaista palautetta, että ilman muuta sinuttelet Vigdísiä. Muuten hän voi loukkaantua!
Haastattelu tehtiin ja Vigdís oli islantilaiseen tapaan hyvin ystävällinen ja aivan tavanomainen ihminen. Haastattelun päällimmäiseksi viestiksi jäi se, että suomalaiset ja islantilaiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia: molemmat kansat ovat pienilukuisia, asuvat Pohjoismaiden reuna-alueilla ja puhuvat sellaista kieltä, jota muut eivät ymmärrä. Myös tavat ovat samantyylisiä. Juttu julkaistiin Koillissanomissa kesäkuussa 1981.
Vielä anekdootti Vigdísistä ja valtiovierailusta mahtimaa Kiinaan. Kun Vigdís tapasi Kiinan presidentin, tämä tiedusteli, paljonko asukkaita Islannissa on. Vigdís vastasi, että 290 000 (1980-luvun määrä). Tähän Kiinan presidentti vastasi, että niinkö vähän ja jatkoi, että mikset ottanut kaikkia islantilaisia mukaasi tänne valtiovierailulle!
Mutta ei Islannin nykyinen presidenttikään Guðni Th. Jóhannesson ole Vigdísiä ”pahempi”. Satuin kuulemaan radiosta Suomen 100-vuotisitsenäisyyspäivänä viime joulukuun 6. kuinka Guðni lähetti tervehdyksen Suomen kansalle ja peräti suomen kielellä. Tästä innostuneena lähetin hänelle sähköpostin ja kiitin presidenttiä hienoista sanoista ja suomen ääntämisestä. Seuraavana päivänä tuli presidentiltä puolestaan kiitos Islannin vaakunapohjalla.