"Toi­voin pää­se­vä­ni sinne vielä joskus" - Aaro A. Nuu­ti­sen jäl­jil­lä Rii­si­tun­tu­rin takana

Nuutinen oli  käärinyt eväitään vuoden 1926 sanomalehteen, jossa oli sattumoisin uutinen Yhdysvalloissa "metsistyneestä professorista". <p>Erämaajärvi Riisitunturin pohjoispuolella. "Erämaa valmistautui yölevolle: hämärä tummeni, tuulenhenki kuoleutui vähitellen kokonaan..." kuvaili Nuutinen hanhenpyynnissä 1931.</p> Nuutisen aikaan erämiehet kopsivat kirveellä rangoista ja oksista sää- ja näkösuojia, kotuksia. Tähän oli tehty nyky laavu kevytpressusta.
Nuutinen oli käärinyt eväitään vuoden 1926 sanomalehteen, jossa oli sattumoisin uutinen Yhdysvalloissa "metsistyneestä professorista".
Nuutinen oli käärinyt eväitään vuoden 1926 sanomalehteen, jossa oli sattumoisin uutinen Yhdysvalloissa "metsistyneestä professorista".
Kuva: Reino Hämeenniemi

Riisitunturin pohjoispuolella sijaitsevan erämaajärven kortteikkolahden rannalla.

Sellaisessa paikassa matkakirjailija, toimittaja Aaro A. Nuutinen (1886-1949) kirjoittaa viettäneensä syyskuussa 1931 ikimuistoisen illan ja yönn ja saaneensa Bayard-haulikollaan saaliiksi kaksi suurta hanhea sekä sorsan.

Kirjailijan kuvaus ympäristöstä ja kokemuksesta on tarkkaa ja aistivoimaista. Hän kertoo kuin rakastuneensa tähän kolkkaan, jossa ihmisen vaikutusta ei juuri näkynyt.

Nuutisen oli lopettelemassa koko kesän kestänyttä Kuusamoon ja vähän Posiollekin suuntautunutta matkaansa, jolta hän oli kirjoittava teoksen "Suomen Sveitsissä".

Hanhestus ja lohenonginta vetivät Nuutista vastustamattomasti puoleensa. Mutta hän tiesi, ettei ehtisi tälle mahtavalle hanhijärvelle toista kertaa.

”Olisin halunnut vielä istua illan hämärtyessä sen rannalla, nähdä aamun valjettua sumuverhon jakautuvan ja komean hanhiparven liukuvan tyynellä vedenkalvolla, olisin vielä tahtonut tuntea olevani - yksin erämaassa”, Nuutinen kirjoittaa.

”Toivoin pääseväni sinne vielä joskus, monen vaiherikkaan kuunkierron perästä, ehken monien murheitten ja vastoinkäymisten jälkeen.”

Olemme valokuvaaja Mikko Halvarin kanssa Riisitunturin pohjoisluoteisella puolella sijaitsevan järven liejukkoisella rannalla.

Nuutinen on kuollut kauan ennen syntymäämme. Hän ei ole voinut tulla mukaan. Mutta meillä on valokuva hänestä isona tulosteena.

Asetamme kuvan siten, että Nuutisen hahmo näyttää katsovan paikkaa. Voimme mielikuvituksessamme poistaa muutamia luonnonlakeja ja ajatella olevamme samassa ajassa ja paikassa Nuutisen kanssa. Pääsemmekö vuoropuheluun?

Ajatus on samantapainen, mutta toteutus vain häivähdys siitä, minkä vaikutelman valokuvaaja Jorma Puranen loi 1990-luvulla näyttelyllään ja kirjallaan "Kuvitteellinen kotiinpaluu". Puranen tulosti läpinäkyville levyille arkistosta löytämiään vanhoja valokuvia saamelaisista ja kuvasi levyt saamelaisten kotiseudulla maastossa.

Jotkut uskovat ihmisen jälleensyntymiseen tai korkeammankin olennon saapumiseen. Ajatus luo lohtua ja toivoa: ajattelija ei olisikaan kuin tuo tulipaikan tuhka, joka leviää tuuleen ja imeytyy osaksi maata.

Järven nimi on... Tarvitseeko sitä sanoa? Ympäristö ei täysin noudata niitä vihjeitä, joita Nuutisen teksti vilkkuu. Kangasselkosessa, suossa, vaaranrinteessä ja järvenpääjängässä löytyy, mutta se sakea kuusikko meidän pysäkiltämme rannan tuntumasta puuttuu.

Nuutinen on yksityiskohdissa voinut käyttää kirjoittajan vapautta - muuten vaan, taikka kätkeäkseen aarteensa, jota voisi tulla hakemaan.

Suomen Sveitsissä -teoksessa on valokuvia, mutta ei Nuutisen tältä yksin tekemältä retkeltä. Nuutisen työkaveri, kuvaaja P. Ingervo joutui lähtemään kotimatkalle aikaisemmin. Samassa autossa entisen opettajansa, kirjailijan ja kansanedustajan Kaarlo Hännisen kanssa, muuten.

Riisitunturin takana – Kitkalta katsoen – on lähellä useita järviä, joilta entisaikaan pyydettiin meheviä siivekkäitä. Pasi Mursu siltä puolelta Hämeen kylältä kertoo edesmenneen isänsä Paulin kuvailleen metsästystä esimerkiksi Aittajärvellä, Pehmiällä Jaksamolla, Irnijärvellä ja Hankainsiulassa.

Kaikissa näissä on ilmakuvan perusteella raparantoja, jollaisista Nuutinen kirjoittaa. Meidän järvemme on joukosta lähimpänä Riisitunturia ja siihen yhtyviä vaaramaastoja.

Jos Nuutinen olisi tässä, hän seisoisi harvapuustoisella rämerannalla. Mättäitä peittäisi variksenmarjan, kanervan, suopursun, hillan, puolukan, sarojen ja vaivaiskoivuyritelmien muhkuinen matto.

Se peittää.

Paarma surisee, peippolintu järisee, kurppalintu piikkaa. Jälkimmäinen niin sanotusti vasemmalla, suosaarekkeiden, mätäskannasten ja järvestä alkavan kippuraisen puron luotaantyöntävässä melskassa.

Jossakin vastarannan puolella kalisi poronkello syksyllä 1931. Se kalisee nytkin.

"Yksinään korpia kiertelevä suuri, sarvipäinen ajokkiporohärkä tulla loksutteli ventoa nevaa pitkin suoraan hanhilaumaa kohti, arvattavasti juomaan", Nuutinen kirjoittaa Suomen Sveitsissä -teoksessa, jonka avaamme nyt näin omin käsin.

Noin viidenkymmenen metrin päästä Nuutisen piilopaikasta oli liejukkoniemeke. Meidän edessämme on useita pieniä hyllyviä niemiä. Niissä sinnittelee männynkäppyröitä. Niemien välisissä matalissa lahdissa pohjasta ojentautuu ruskeita mutaraajoja pintaan kellumaan.

Nuutinen kuiskaa saaneensa mutakylvyn, kun joutui hakemaan sorsan kortteikosta.

Eväitä Nuutinen oli Jäkäläniemen talossa käärinyt viisi vuotta vanhaan sanomalehteen. Ainakin hän kirjoittaa lehdestä, jossa oli sattumoisin uutinen "metsistyneestä professorista". Aihe oli sopusoinnussa hänen mielialansa ja paikkansa kanssa.

Lukuisat suomalaisaviisit, muiden muassa Liitto, lainasivat rapakon takaa kerrottua: professori Lew Sarett oli jättänyt yliopiston "asuakseen Pohjois-Wisconsinin metsissä."Nuutinen toistaa kirjassaan uutisen sanasta sanaan. Lähtiessään Sarett oli uutisen mukaan vakuuttanut, että "meidän nykyisessä sivistyksessämme on paljon sellaista, mikä on kokonaan ilveilyä, erityisesti suurissa kaupungeissa, missä tunne-elämän kuohunta, seuraelämän monimutkaisuus ja kevytmielinen musiikki turmelevat ihmisen onnen".

Tällainen puhe viehätti Nuutista. Hänen kaltaisensa pääsi erämaassa rauhoittumaan turhalta, kuulemaan oman äänensä. Hän kirjoittaa, että suomalainen on vanhoista ajoista asti ollut perusolemukseltaan yksinäisyyden harrastaja. Hän vertaa Sarettin olevan "saman hengen miehiä" kuin Juhani Aho, Aleksis Kivi, Jean-Jacques Rousseau, Leo Tolstoi ja August Strindberg.

Suomalainen uutisointi Sarettista tosin oli romantisoitua. Englanninkielinen juttu esimerkiksi Ironwood Daily Globessa oli kertonut, että runoilijana ja puhujana tunnettu Lew Sarett (1888-1954) eli Saretsky oli aikonut hankkia perheelleen pienen talon Laona-nimisestä pikkukaupungista metsäiseltä alueelta Wisconsinista suurten järvien seudulta. Sarett oli aikonut silti työskennellä yliopistossa Chicagon liepeessä kolme kuukautta vuodessa.

Riisitunturin alueen ympäristöä on ihmisen vaikutus leimannut jo pitkään. Hakkuiden jälkiä on takanamme kohoavalla kumpareella ja koillisessa näkyvän Pohkeavaaran rinnassa. Toisella puolella nuori metsä jatkuu kilometrin verran kansallispuistoon, jonka raja on kuin seinä.

Järven takana rantavyöhykkeen läpi pohottaa muokattu metsämaa vaaleana. Sahalta on säästynyt muutamia paksuja, pyöreäpäisiä aihkimäntyjä.

Osasyy tämän järven valitsemiseen meillä oli se, että metsätieltä johti rannan lähelle kartan mukaan ajoura. Osoittautui, että sitä olisi päässyt autollakin. Kävelimme uraa ja sitten varvikossa haamuna näkyviä renkaanpainaumia pitkin.

Nuutisen aikaan erämiehet kopsivat kirveellä rangoista ja oksista sää- ja näkösuojia, kotuksia.

Me keräämme palatessa muoviroskaa ja nauloja laavulta, jonka nykyerästäjät ovat uran varrelle tehneet kevytpressusta. Säikeiksi hajoilevat ja runkoihin ja riukuihin kietoutuvat pressun riekaleet saavat odottaa toista kertaa.

Nuutinen loi tekstillään illuusioita, mahdollisuuksia lukijalle kuvitella olevansa itsekin siellä, ja itselleen.

Mekin luomme illuusioita. Sinä olet mukanamme.

Halvarin digilaite luo tiedoston Nuutisen kuvasta myös laavunraadon edustalla.

Pian Nuutinen hyvästelee majapaikkansa Jäkäläniemen väen ja matkaa autossa Posion kautta Rovaniemelle ja junalla etelään. Työ Vaasassa odottaa.

"Mielenmyrre tuntuu ikäänkuin patoutuvan sydänalaan ja elämän murheet alkavat ahdistaa jälleen", Nuutinen sanoo.

Aaro August Nuutinen syntyi maanviljelijäperheeseen Kuopiossa 22. heinäkuuta 1886. Hän kuoli 16. helmikuuta 1949.

Kirjoittajana Nuutinen käytti myös nimimerkkejä Aukusti A. Arola ja Aaro A. Arola. Hänen tuotantoonsa kuuluu näytelmä Kahvikulta (1913), luonnonkertomuskokoelma Saloilta ja vesiltä (1921) sekä matkakirjat Suomen Sveitsissä (1932), Lapin lumoissa (1933), Suvista Savoa (1935), Saimaa (1936) ja Terveisiä Päijänteeltä (1938).

Nuutinen työskenteli päätoimittajana (Karjala, Etelä-Suomi, Salmetar), toimitussihteerinä (Savotar, Lapin Kansa) ja toimittajana (Vaasa, Heinolan Sanomat).

Hän oli Siilinjärven Ponnistuksen perustajajäsen 1907 ja muutenkin urheilujärjestöaktiivi.