Tu­han­nen ja yhden yön ta­ri­nas­ta tuli jän­ni­tys­näy­tel­mä - kuu­sa­mo­lai­set ra­ken­si­vat maail­man suu­rin­ta las­ket­te­lu­kes­kus­ta 41 vuotta sitten ja pa­ke­ni­vat si­säl­lis­so­taa vii­mei­sel­lä len­nol­la

Kuassa Aulis Käkelän ottamia kuvia 40 vuoden takaisesta työreissusta. Etualan kuvassa ovat Paavo Korva, Tauno Kärnä, Mauri Käkelä ja Aulis Käkelä.
Kuassa Aulis Käkelän ottamia kuvia 40 vuoden takaisesta työreissusta. Etualan kuvassa ovat Paavo Korva, Tauno Kärnä, Mauri Käkelä ja Aulis Käkelä.
Kuva: Mikko Halvari

18-vuotias kuusamolainen Aulis Käkelä kuuli, miten öiset kadut Teheranissa täyttyivät laukauksista ja panssariautojen jämäköistä äänistä. Hän painoi nauhurin äänitysnapin pohjaan.

Nauhoja hän aikoi kuunteluttaa kotipuolessa kavereilla.

– Ei sen ikäinen nuori mies osannut pelätä mitään. En ollut vielä edes käynyt armeijaa. Enemmänkin oli sellainen wau-fiilis. Ja mehän olimme turvassa siellä hotellissa, Aulis Käkelä muistelee 41 vuoden takaisia hetkiä.

Aamu jätti levottomuudet ja ulkonaliikkumiskiellon taaksensa. Bussi nouti kuusamolaiset rakennusmiehet Teheran International Hotellin edestä. Hotellin omistajalla oli upporikkaan ihmisen erikoinen tavoite: hän rakennuttaa Elbrus-vuorille maailman suurimman laskettelukeskuksen. Hotellin omistaja oli Bahman Batmangelidj, vallassa olevan shaahin armeijan kenraalin poika.

Valtava urakka aloitettiin kahden Oulanka Oy:n toimittaman kelohonkarakennuksen pystyttämisellä. Ranskalaiset tekivät vuorilla hissejä.

Neljä kuusamolaista rakennusmiehiä oli Teheranissa vielä neljä tammikuussa vuonna 1979. Heistä yksi oli Aulis Käkelä, joka ymmärsi tilanteen vaarallisuuden vasta, kun he pääsivät viimeisimpien joukossa maasta pois.

Muutamaa viikkoa aiemmin 12 muuta kuusamolaista rakennusmiestä oli lähtenyt Kuusamoon joululomalle. Tarkoitus oli palata takaisin joulukuun viimeisinä päivinä, mutta levottomuudet ja shaahi Mohammed Reza Pahlavin syökseminen vallasta jättivät kahden, 900 neliön suuruisen kelohirsimökin rakentamisen kesken.

Nilsiäläinen pitkän linjan yrittäjä, Lauri Kostiainen, myhäilee vieläkin tyytyväisenä. Hän vastaa puhelimeen Kanarian saarilta, jossa hän on viettänyt vaimonsa kanssa talvet jo 34 vuoden ajan.

– Ne olivat minun elämäni kaupat, hän palaa muistelemaan vuonna 1975 sattunutta kohtaamista.

Tarina on kuin suomalaisesta komediasta, johon liittyy erikoisesti pukeutuneita ulkomaalaisia, keskelle talvista maalaispitäjää saapuminen, saunomista, kieliongelmia ja erikoinen projekti.

Lauri Kostiaisella oli tuohon aikaan Lähi-idän vientiin keskittynyt yritys nimeltään Oriental Market Oy sekä matkatoimisto Helsingissä. Ennen lähtöään viikonlopuksi Nilsiälle, hän pyörähti matkatoimistossa, jossa oli asiakkaina neljä iranilaista miestä. Kostiainen ei tuntenut miehiä, mutta pisti merkille heidän vaatetuksensa: lampaannahkahatut ja kamelinkarvaulsterit.

– He tuskailivat matkatoimistossa työntekijälle, että he ovat olleet Helsingissä kolme päivää ja nähneet jo kaiken. Mitä he tekevät seuraavaksi? Työntekijä tuli kysymään minulta. Ehdotin, että he lähtevät minun kotiini Nilsiään.

Seurue matkusti lentokoneella Kuopioon ja kentältä autolla Kostiaisen edustusmökille. Maastoauto saapui metsään ison kelotalon pihaan, jossa oli 40 sentin lumipeite.

– Lakeerikengät jalassa he juoksivat kiljuen ja hokivat, että fine, fine. Enhän minä ymmärtänyt, että mitä he sanoivat. Menin sisään ja katsoin sanakirjasta. Se tarkoitti hienoa.

Miehet jäivät Kostiaisen mökille. Saunoessa ja jutellessa tuli ilmi, että iranilaiset miehet ovat rakentamassa maailman suurinta hiihtokeskusta.

– Soitin minun pääoppaalleni Helsinkiin ja sanoin, että ole täällä aamulla kahdeksalta. Aja vaikka polkupyörällä, mutta tule paikalle, sillä nyt alkaa todella tapahtua jotain. Lisbeth lensi sinne yksityiskoneella.

Oulanka Oy eli yritystaipaleensa alkuaikoja tuolloin. Vuonna 1975 perustettu yritys työllisti parhaimmillaan 120 työntekijää 1980-luvulla. Kostiainen ryhtyi jo varhaisesta vaiheesta Oulanka Oy:n kelorakennusten jälleenmyyjäksi. Hänelle olikin itsestäänselvyys soittaa Oulanka oy:n toimitusjohtaja Seppo Kilpivaaralle, kun iranilaiset kysyivät mistä he löytävät kelovalmistajan.

– Seppo Kilpivaara oli samantyyppinen kaveri kuin minä. Kauppiaita yhdistää yleensä huumori, meillä se oli samanlaista. Meistä tuli hyvät ystävät, Kostiainen muistelee lähes 20 vuotta sitten edesmennyttä ystävää ja liikekumppania.

Kostiainen hieroi kauppaa neljän iranilaisen kanssa.Bahman Batmangelidj ei ollut Suomessa, vaan seurueeseen kuului firman kolme pomoa sekä arkkitehti David Mastanduno.

Aluksi puhuttiin yhdestä rakennuksesta, mutta pian miehet halusivatkin kaksi 900 neliön rakennusta. Suunnitelmissa oli, että toisesta niistä tulee ravintolarakennus 4000 metrin korkeuteen ja toisesta 3000 metrin korkeuteen. Varsinainen 600-paikkaisen hotellin oli määrä rakentua vuoren juurelle.

Kaupantekovaiheessa rahakysymykset alkoivat askarruttaa Kostiaista ja hän rohkaistui kysymään ääneen, onko iranilaisilla varmasti tarpeeksi rahaa.

– He alkoivat nauraa, että heillä ei ole muuta kuin rahaa. Kauppa oli tällaiselle maalaispojalle ja firmalleni satumainen juttu.

Tilaus saatiin aikaiseksi ennätysnopeasti.

– Sellaista urakkaa ei ota kukaan, Kostiainen päivittelee nyt.

– Helmikuussa (kaupantekovaiheessa) ei ollut kellään, ei Oulangallakaan, keloja niin paljon varastossa. Tein niin tiukan toimituksen, että ne lastataan jo kesäkuussa laivaan Kemissä.

Kelomökkien rungot tehtiin Kuusamossa. Ne pakattiin Kuljetusliike Koramon autoihin ja rekat ajoivat ne Kemiin satamaan.

– Siinä oli 24 perävaunullista rekkaa valmiiksi peitettyä keloseinää. Olen ihan vakuuttunut, että se on Suomen suurin kelolähetys yhdelle asiakkaalle vielä tänäkin päivänä, Kostiainen pohtii.

Kelorakennukset kuljetettiin Volgaa pitkin ja Mustanmeren kautta Novshahrin satamaan.

Kostiainen meni itse heinäkuussa 1978 tekemään rakennusten pohjia valmiiksi. Ensimmäiset kuusamolaiset rakennusmiehet lähtivät Teheraniin syyskuussa pystyttämään rakennuksia.

Miesten lähtiessä matkaan lentokentällä oli yhtä aikaa sekä iloinen että haikea tunnelma. Samalla kun iloittiin hyväpalkkaisesta työstä, etenkin perheelliset saattoivat miettiä, millaista elämä on seuraavan kolmen kuukauden ajan kunnes tiedossa on ensimmäinen loma.

Teheraniin matkusti monen ikäisiä rakennusmiehiä. Nuorin oli 18-vuotias ja kokeneet kelohirsirakentajat 50 ikävuoden hujakoilla.

– Kyllä siinä kentällä itku tuli, muistelee Lea-Maija Karttunen-Kilpivaara, joka oli kahden pienen lapsensa saattamassa miestään Heinoa matkaan.

– Tuntuihan se vähän ikävälle, mutta oli pakko lähteä, kun ei täällä ollut siihen aikaan töitä, muistelee puolestaan viiden kouluikäisen lapsen kanssa Kuusamoon jäänyt Kyllikki Liikanen, jonka mies Ante kuului työporukkaan.

Toisaalta mukana oli myös innokkaita nuoria miehiä, jotka lähtivät etsimään uusia kokemuksia. Yksi heistä oli juuri armeijasta päässyt 20-vuotias Jari Kärnä.

– Ei sitä pelännyt. Nuorella miehellä oli varmaan siihen aikaan niin paljon seikkailumieltä, Kärnä muistelee.

Porukan nuorin oli vasta 18 vuotta täyttänyt Aulis Käkelä, joka kävi muutamaa vuotta vanhemman serkkunsa, Mauri Käkelä, kysymässä henkilökohtaisesti Seppo Kilpivaaralta, pääsevätkö he mukaan.

– Seppo naputteli kynällä pöytää ja pitkän harkinnan jälkeen sanoi, että no otetaan poikakin matkaan, Käkelä muistelee.

Nuoren miehen kotona esteltiin aluksi lähtöä Iraniin siellä vallitsevan tilanteen takia.

– Menin kotiin ja kerroin, että olen menossa Iraniin töihin. Isä kuuli, että Iraniin. Oikaisin paikan nimen. Sitten oli vähän aikaa hiljaista, kunnes isä huudahti, että siellähän on sisällissota, et perkele mene!

Käkelä piti kuitenkin pintansa lähdön kanssa.

– Ajattelin, että nyt lähden katsomaan millaista elämä on Takkulansalmen ulkopuolella, Käkelä kertoo.

”Olemme käyneet neljänä päivänä töissä. Nyt on perjantai, mitä täällä pidetään pyhänä. Olen kyllä esittänyt työnantajalle, että saisi tehdä töitä tänä päivänäkin, mutta pojat eivät ole vielä kiinnostuneita….Työmatkaan kuluu tunti aikaa tullen ja mennen. Autolla kertyy matkaa yli 20 kilometriä, kun kiertelee vuorten rinteitä. Hissillä pääsee kyllä suoraan, mutta se ei ole vielä valmis kuin kolmen kilometrin korkeuteen. Ja loppumatka mennään autolla.”

Heino Kilpivaara kirjoitti näin kuulumisia vaimolleen 3.11.1978 päivätyssä kirjeessä.

Kirje on lähetetty aivan ydinkeskustassa sijaitsevasta hotellista, jossa työpurkka majoittui ja aterioi hotellin omistajan laskuun. Vapaa-aikaa ei juuri jäänyt, sillä miehet tekivät 10-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa. Päivä alkoi kello 6, kun ulkonaliikkumiskielto oli päättynyt tuntia aiemmin. Kielto jatkui illalla yhdeksältä.

Työ oli kuluttavaa haastavien olosuhteiden vuoksi. Rakennuksia tehtiin Teheranin pohjoispuolella kohoavan Elburs-vuoriston Palang Chalin tasanteelle eli Tiikerin piilopaikkaan, joka oli 3000 metrin korkeudessa ja 4000 metrin korkeudessa sijaitsevalle Tochalille.

– Olosuhteet olivat haastavat, koska työskentely tapahtui niin korkealla. Happea oli vähän, joten oli aika raskas tehdä töitä. Talvella ylhäällä saattoi 400 metrissä olla aamulla pakkasta 20-25 astetta ja välillä rajua lumipyryä. Se oli haastavaa mutta mielenkiintoista, muistelee Jari Kärnä.

Työn raskaus näkyi palkassa, joka oli ihan toista kuin Suomessa.

– Nuorelle miehelle tuntipalkka oli Suomessa alle 10 markkaa. Siellä palkka oli muistaakseni 26 ja siihen vielä päiväraha päälle, Aulis Käkelä kertoo.

Kaikkia työmiehiä ei motivoinut suuri palkka, sillä huoli omasta turvallisuudesta oli suuri sisällissodan keskellä.

– Kolme miestä oli viikon ja lähti pois. Eivät he pystyneet olemaan siellä ammuskelun ja kaiken muun takia, Jari Kärnä muistelee.

12 kuusamolaista rakennusmiestä palasi kotiin jouluksi vuonna 1978. Kolmen kuukauden ulkomailla olon tauko ajoittui sopivasti niin, että miehet pääsivät viettämään joulua läheistensä kanssa.

Miesten oli määrä palata takaisin Teheraniin uudenvuoden jälkeen. Välipäivinä miehille kuitenkin soitettiin, että lähtö onkin heti seuraavana päivänä.

– Olimme Helsingissä yötä. Lennon Frankfurtiin ja sieltä Teheraniin piti lähteä uuden vuoden aattona. Suurlähetystö kuitenkin ilmoitti, ettei sinne päästetä enää. Otimme sitten lennon Ouluun ja siitä oli taksi meitä odottamassa, että pääsimme Kuusamoon viettämään uutta vuotta, Jari Kärnä muistaa hyvin 40 vuoden takaiset tapahtumat.

Toisin oli niiden neljän rakennusmiehen kohdalla, jotka jäivät vielä töihin Teheraniin. Koillissanomat (17.1.1979) ja Kaleva (18.1.1979) kertoivat, että maassa vallitsevat levottomuudet aiheuttavat työmaan huollolle niin suuria ongelmia, ettei töitä enää voida jatkaa. Juttujen mukaan levottomuudet eivät olleet syy töiden loppumiseen, vaan liikenteen seisominen, sähkönsaannin vaikeus ja tarvikkeiden puute.

– Ei pidä paikkaansa. Kyllä sieltä lähdettiin ihan sen takia, että siellä ei ollut enää turvallista, Käkelä kumoaa.

Kuusamolaiset olivat valmiita lopettamaan työn olosuhteiden takia jo aiemmin.

– Kun tilanne meni levottomaksi, meille tuli sellainen tunne, että meidän pitää lähteä täältä lätkimään. Serkku otti taksin ja haki meille liput lentokentältä. Päätimme sitten, että huomenna aamulla lähdemme, Aulis Käkelä kertoo.

Kyseessä oli eräänlainen karkaaminen. Nelikko ilmoitti työmaalle, että he pitävät päivän lomaa, koska ovat tehneet niin paljon töitä.

– Lentokentällä oli lumimyräkkä. Kentän ovella tuli sotilas vastaan ja pisti kiväärin poikittain ilmoittaen, että kenttä on kiinni. Kuusamon pojilla meni naama totiseksi ja mietimme, että mitä nyt tehdään, Käkelä jatkaa.

Miehet menivät muutamaksi päiväksi takaisin töihin ja toistivat tempun uudestaan maanantai aamuna. He olivat lentokentällä 5.20. Tiedossa oli tuntien odotus, sillä kenttä oli täynnä ihmisiä ja koneet olivat myöhässä. Viiden tunnin odottelun jälkeen miehet vihdoin pääsivät kotimatkalle lentäen Frankfurtin kautta Helsinkiin.

– Tultiin Helsinkiin ja oltiin yötä hotelli Haagassa. Aamulla mentiin aamupalalle. Kuulimme, kun radiossa sanottiin, että Teheranin kentälle on ajettu tankit ja lentoliikenne on pysäytetty. Ajattelin, että huh menipä läheltä. Jos olisi vuorokaudella siirtynyt lähtö, kuka tietää missä oltaisiin ja oltaisiinko missään, Käkelä summaa.

Takkulansalmelta seikkailun perässä Teheraniin lähtenyt Aulis Käkelä sai kaipaamansa seikkailun ja vähän enemmänkin. Kokemus oli uskomaton.

– Näin jälkeenpäin kun miettii, niin olihan se uhkarohkea teko ylipäänsä edes lähteä sinne. Oli kuitenkin tiedossa, että siellä on sisällissota. Jos tällä hetkellä pitäisi valita, en lähtisi. Maailman tilanne on kuitenkin tänä päivänä niin erilainen.