Kolumni

Tuomo Törmäsen kolumni: 1930-luvulla piikatytöt syyllistyivät lapsenmurhiin, 1950-luvulla pappeja syytettiin homoseksuaalisista suhteista - "Historian vaikeat vaiheet ja kysymykset tarvitsevat ymmärrystä"

-
Kuva: Mikko halvari

Viime aikoina historia on puhututtanut ja herättänyt tunteita niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti. Kipeiden näkökulmien esille noustessa on esitetty myös mielipiteitä, joiden mukaan historiasta ei olisi tarpeellista kaivella ikäviä ja kipeitä tapahtumia.

Taivalkosken seurakunnan 140-vuotisjuhlan yhteydessä esille nousi muutamia kipeitä kysymyksiä, joiden osalta tutkimustyö on vielä tekemättä. Taivalkoskella nämä kysymykset liittyvät Jokijärven kirkon siirron lisäksi erityisesti erilaisten uskontulkintojen törmäyksiin. Kuusamon seurakunnan osalta keväällä keskusteltiin tapahtumista 1950-luvun loppupuolella, jolloin seurakunnan kirkkoherraa ja rajaseutupappia syytettiin käräjille homoseksuaalisuudesta. Rajaseutupappi joutui lopulta vankilaan ja kirkkoherra pidätettiin muutamaksi kuukaudeksi virasta. Tämäkin tapahtumaketju on todellisuudessa huomattavasti monimutkaisempi kuin julkisuudessa on tähän saakka esitetty.

Historia ei ole useinkaan kaunista. Usein on paha hyppinyt silmilleni, kun olen tutustunut historian lähteisiin. Kyyneleiltäkään en ole välttynyt. On ollut suorastaan hirveää lukea esimerkiksi sanomalehtien kuvauksia 1930-luvulla tapahtuneista lapsenmurhista, joita tapahtui esimerkiksi Kuusamossa vuosittain. Yleensä murheellinen tapahtumaketju oli edennyt yksinkertaistettuna siten, että ison talon isäntä oli saattanut nuoren piikatytön raskaaksi ja pian lapsen syntymän jälkeen nuori nainen oli hukuttanut tai polttanut pienokaisen. Nuori nainen toimi kaikessa kauheudessa parhaan kykynsä mukaan ja seuraukset olivat kamalat.

Meidän ei tarvitse loputtomiin kantaa harteillamme perheemme, sukumme, kotipitäjämme, yhteisömme tai kansakuntamme historian taakkaa. Häpeä ei auta meitä itseämme eikä menneiden sukupolvien edustajia. Esimerkiksi nuori, joka lähti taistelemaan natsi-Saksan SS-joukkoihin osallistuen mahdollisesti sotarikoksiin, ei toiminut oman aikansa ymmärryksen valossa erityisen paheksuttavalla tavalla. Menneiden sukupolvien edustajia ei voi tuomita oman aikamme kriteereillä. Historiantutkimusta ei tule koskaan tehdä tuomarin asenteella.

Historian vaikeat vaiheet ja kysymykset tarvitsevat ymmärrystä. Ymmärtämisessä on syvimmiltään kysymys pyrkimyksestä asettua toiseen asemaan. Ihmisen toiminnalle on yleensä olemassa ymmärrettävät syynsä. Ymmärtäminen ei tarkoita pahuuden hyväksymistä. Vaikka kaikkea ei hyväksy, silti tulisi yrittää ymmärtää. Menneisyyden tapahtumia arvioitaessa täytyy huomioida, että aika on ollut täysin toinen. Sata tai viisikymmentä vuotta sitten ihmisillä ei ollut samanlaista käsitystä maailmasta kuin meillä on omana aikanamme. Ihminen tekee valinnat oikean ja väärän väliltä aina tietyssä historiallisessa tilanteessa.

Historiantutkimuksen ei saa pyrkiä välttämään kipeiden, häpeällisten ja kiusallisten asioiden esille nostamista. Juuri se, mistä ei tahdottaisi puhua, on tarpeellista selvittää ja pyrkiä ymmärtämään. Menneiden sukupolvien edustajille tehdään parhaiten kunniaa antamalla heistä mahdollisimman todellinen kuva hyvässä ja pahassa. Ymmärrykseen pyrkivä totuus vapauttaa taakasta ja häpeästä. Haluun ymmärtää liittyy vahvasti halu olla oikeudenmukainen.

Kun yrittää ymmärtää historiaa, voi samalla oppia ymmärtämään omaa itseään ja ylipäätänsä elämää. Historian ymmärtäminen voi muuttaa omaa toimintaa. Kun joku vuosien päästä arvioi oman aikamme ihmispoloisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, voi vain toivoa, että meitä yritetään ymmärtää. Unohtaminen ei paranna. Ymmärtäminen auttaa elämään menneisyyden kanssa.