Tuomo Tör­mä­sen ko­lum­ni: Saar­naa­mi­sen ilo ja tuska


-
Kuva: Mikko halvari

Täytyy myöntää, että pidän saarnaamisesta. Ei se helppoa ole mutta sitäkin merkityksellisempää. Kesäkuun alkupuolella tuli kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun saarnasin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeassa jumalanpalveluksessa.

Kyllä se oli jännittävä tilanne, jopa vähän pelottava. Elettiin kesää 2005. Olin opiskellut yhden talven teologiaa. Pääsin kesäteologiksi pieneen Kuoreveden seurakuntaan. Kyllä silloinen Kuoreveden kirkkoherra oli rohkea, kun uskalsi päästää 19-vuotiaan pojanklopin saarnastuoliin.

Historiaan taipuvaisena olen säilyttänyt lähestulkoon kaikki saarnani ja mapittanut ne huolellisesti. Kun nyt vuosien jälkeen lukee omia vanhoja saarnoja, alkaa vähän nolostuttamaan. Nuorena ja kokemattomana on ollut näköjään tarve yrittää olla fiksumpi kuin oikeasti olin.

Ensimmäisten vuosien saarnat tuntuvat nyt jälkikäteen luettuina varsin vaikeaselkoisilta. 15-vuotiaille nuorille ei olisi kannattanut pitää konfirmaatiomessussa puolentunnin luentoa kolminaisuusopista. Joskus oppiminen tapahtuu kantapään kautta.

Saarnan eteen tulee nähdä vaivaa. Siitä papille maksetaan palkkaa. Joskus saarnaan valmistautuminen on yhtä tuskaa. Jokaisella saarnaajalla on vähän erilainen tapa valmistautua saarnaan.

Itse aloitan saarnaan valmistautumisen viikkoja etukäteen lukemalla saarnan taustalla olevat raamatuntekstit. Sitten tulevien viikkojen aikana pohdiskelen mielessäni, mikä ajankohtainen näkökulma raamatunteksteihin olisi tällä kertaa sopiva ja hyödyllinen. Jokainen saarna vaatii lukemista, pohdiskelua ja rukousta.

Varsinainen kirjoittaminen tapahtuu sitten viimeistään edellisenä iltana. Yhden viisaan ohjeen mukaan saarnaajalla tulisi olla saarnaan valmistautuessaan toisessa kädessä tuore sanomalehti ja toisessa Raamattu. Saarnan tulisi aina liittyä tämän ajan todellisiin uskon- ja elämänkysymyksiin. Saarnaa kirjoittaessani minulla on aina mielessäni joku tietty seurakuntalainen, kenelle tahtoisin sanani osoittaa. Mietin saarnaa kirjoittaessani aina, mistä seurakuntalaiselle olisi iloa ja hyötyä.

Saarna on turha, jos seurakuntalainen ei koe sitä oman elämänsä kannalta merkitykselliseksi. Saarnaan valmistautuessani ajattelen aina, että juuri tämä saarna voi olla jonkun seurakuntalaisen viimeinen tai minun viimeinen saarnani.

Samalla, kun saarnaan seurakunnalle, saarnaan aina myös itselleni. Koska mikä tahansa saarna voi olla viimeinen, tulee jokaisen saarnan rohkaista luottamaan Jumalan hyvyyteen.

Jumala ei koskaan hylkää. Jeesuksen vuoksi ei tarvitse pelätä.

Saarnaajan täytyy olla ehdottoman rehellinen. Saarnaajan ei tule saarnata ainoastaan omista uskonnollisista aatoksista. Saarna on kirkon yhteisen uskon tulkintaa ja sanoittamista.

Mitään sellaista en saarnassa sano, mihin en itse uskoisi ja luottaisi. Saarna ei siis ole mikään esitys tai pakollinen suoritus. Saarnalla on monia tehtäviä. Yksi saarnan tehtävä on olla opetusta ja Raamatun tulkintaa.

Vielä enemmän saarnan tehtävänä on rohkaista ja auttaa luottamaan Jumalan hyvyyteen, armoon ja rakkauteen. Kaikki ei ole tässä ajassa. Saarnan olisi hyvä olla niin sanotusta jalat tiukasti maassa ja sydän taivaassa. Hyvä saarna antaa eväitä arjen elämään ja näköalan taivaaseen.

Nykyään tulee puhuttua huomattavasti yksinkertaisemmin ja vähemmän teoreettisesti kuin ensimmäisinä vuosina. Oma saarnatyyli on kehittynyt hitaasti vuosien varrella.

Saarnoihin valmistautuminen on opettanut paljon uskosta. Samalla oma uskontulkinta on saanut uusia ulottuvuuksia ja uusia näkökulmia. Uskoon on tullut enemmän armollisuutta, ihmiselämän ymmärrystä, inhimillisyyttä ja lempeyttä. Kristuksessa meillä on lahjana kaikki.

Ja muistakaa, että papille saa antaa rehellistä ja suoraa palautetta saarnasta. Risuja ja ruusuja.