Kolumni

Tuomo Tör­mä­sen ko­lum­ni: Tun­tei­ta ja mie­li­ku­vi­tus­ta ei ole kirkon pu­heis­sa – Voisiko kir­kos­sa leik­kiä?

-
Kuva: Mikko halvari

Leikki on lasten työtä. Leikkiminen on lapsesta hauskaa ja mukavaa. Kunpa aikuisetkin osaisivat leikkiä.

Olen saanut tänä kesänä vierailla kahdessa paikassa, missä leikin mahdollisuudet on aivan ihanalla tavalla ymmärretty. Tiedekeskus Heurekassa lapset ja aikuiset saavat oppia tieteen juttuja leikin muodossa. On aivan mahtavaa seurata vieressä, kuinka lapset hoksaavat leikinlomassa historiallisen kaarisillan idean. Tietenkin lapset saavat itse rakentaa sillan joen ylle. Voi kuinka hauskaa lapsesta ja aikuisesta on ohjailla laskeutuvia lentokoneita Helsinki-Vantaan lentokentälle isolla sähköisellä kartalla. Ei ole helppoa välttää nousevien ja laskeutuvien koneiden yhteentörmäyksiä.

Kansallismuseossa lapset on huomioitu esimerkillisellä tavalla. Kansallismuseossa on oma tila lasten historialeikeille. Lapset ja aikuiset voivat oppia esimerkiksi hirsirakentamisen idean ja työskennellä vanhanajan liukuhihnalla. Viljan jauhaminen käsikivillä ja työskenteleminen vanhassa kyläkaupassa synnyttävät vaikka minkälaisia leikkejä, kun mielikuvituksen päästä valloilleen. Sotaan on todentuntuista lähteä, kun voi istua oikeankokoisen muovihevosen selkään.

Valitettavasti normaalitilanteessa museoissa ei saa edes koskea näytteillä olevia esineitä. On täysin eri asia katsella historian esineitä kuin leikkiä jäljitellyillä historian esineillä mielikuvituksen tuottamaa historiaa. Leikkimällä historiaa lapsi voi ymmärtää aivan uudella tavalla menneisyyden henkilöiden elämää ja kohtaloita.

Lapset ovat mielikuvituksen sankareita. Aikuisille mielikuvituksen käyttäminen onkin sitten jo paljon vaikeampaa. Mielikuvitus aivan turhaan leimataan lapsellisuudeksi.

Voisiko kirkossa leikkiä? Kirkossa leikkiminen olisi merkki siitä, että myös lapset otetaan tosissaan seurakunnan täysivaltaisina jäseninä. Voi kuinka usein seurakuntaelämä on pelkkää puhetta ja loputonta sanojen tulvaa. Voi kuinka usein kirkossa kuultava puhe on pelkästään järkeen vaikuttavaa. Missä ovat tunteet, mielikuvitus ja elämänmakuiset tarinat? Puheella yritetään kovin usein selittää sellaista, mikä olisi leikin ja mielikuvituksen keinoin paljon paremmin koettavissa.

Jokaisessa seurakunnassa olisi tarpeellista olla lapsille ja vähän isommillekin leikkimökkikirkko, jossa saisi täysin vapaasti leikkiä kirkkoa. Mikä sen paremmin opettaa lapselle jumalanpalveluselämää kuin jumalanpalveluksen leikkiminen. Yksi lapsi voisi olla pappi, toinen kanttori ja kolmas suntio. Ei jumalanpalveluksen leikkiminen mitenkään pilaa jumalanpalveluksen arvoa ja pyhyyttä. Leikki on lapsen tapa olla ja elää. Leikissä lapsi on todellisesti osallinen. Kirkko elää tarinoista. Raamattu on täynnä kiinnostavia, jännittäviä ja koskettavia tarinoita. Miksei näitä tarinoita voisi leikkiä eri-ikäisten seurakuntalaisten kanssa. Leikki voisi avata aivan uusia näkökulmia ja ymmärryksen ulottuvuuksia vanhoihin ja tuttuihin kertomuksiin.

Leikki ei puhuttele ainoastaan järkeä. Leikissä mieli rakentaa aivan uuden ja ihmeellisen maailman. Ainoastaan mielikuvitus on rajana. Leikki auttaa ymmärtämään, hyväksymään ja kokemaan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Leikki avaa aivan uusia ja ihmeellisiä maailmoja kaiken ikäisille. Leikki avaa Jumalan todellisuuden aivan uudella tavalla.