Kolumni

Tuomo Törmäsen kolumni: Tutkijan mielenkiinto kasvaa, kun pääsy lähteiden äärelle estetään

-
Kuva: Mikko halvari

Voi sitä löytämisen riemua. Historiantutkijan työn hienoimpia hetkiä olen kokenut lähteiden äärellä. Lähteiden äärellä olen kokenut tunteiden koko kirjon. Välillä olo on ollut kuin salapoliisilla. Usein mielenkiintoiset lähteet voivat löytyä hyvinkin yllättävistä paikoista.

Minulta on usein kysytty, mistä löydän tutkimukseeni tietoa eli lähteitä, kun väitöskirjani aihe on hieman kummallinen eli lestadiolaisuuden ja kommunismin kohtaaminen muutaman vuoden aikana viime sotien jälkeen. Ensin on täytynyt miettiä, mistä tutkimukseni kannalta oleellista tietoa voisi olla löydettävissä. Tässä olen tarvinnut mielikuvitusta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kahlannut lävitse hurjan määrän mitä erilaisimpia sanomalehtiä, arkistoja, pöytäkirjoja, saarnakokoelmia ja niin edelleen. Hyviä istumalihaksia olen tarvinnut.

Olen saanut työskennellä lähteiden äärellä monenlaisissa paikoissa. Kansalliskirjaston historiallisessa miljöössä Helsingin ydinkeskustassa on aina valtavan motivoivaa työskennellä. Joitakin vuosia sitten oli mieleenpainuvaa vierailla edesmenneen kansanedustajan kotitalossa Kuivaniemellä tutkimassa häneltä jälkeenjääneitä papereita.

Akateeminen ja kriittinen historiantutkimus perustuu yleensä alkuperäislähteisiin, jotka ovat syntyneet tapahtumahetkellä. Ilman lähteitä historiantutkimus ei ole mahdollista. Tutkijan omasta päästä tai muistista tutkimusta ei synnytetä.

Lähteitä on valtavan monenlaisia. Ainoastaan mielikuvitus on rajana. Tutkimuskysymyksistä riippuen historiantutkimus voi perustua esimerkiksi päiväkirjoihin, sanomalehtikirjoitteluun, eduskunnan pöytäkirjoihin, kuolinilmoituksiin, hautakiviin, pilapiirroksiin, runoihin, elokuviin tai vaikka mihin. Oikeastaan mikä tahansa ihmisen toiminnasta syntynyt voi näkökulmasta ja tutkimuskysymyksestä riippuen olla historiantutkimuksen lähde. Tarvitaan täysin erilaiset lähteet esimerkiksi yksittäisen kansanedustajan yhteiskunnallisen ajattelun tai tietyn paikkakunnan hautajaistapojen kehityksen tutkimiseen.

Lähteet eivät vielä itsessään ole tutkimusta. Lähteille pitää osata esittää oikeita kysymyksiä ja lähteitä pitää tulkita eri näkökulmista.

Ammattitaitoisen tutkijan tärkeä ominaisuus on lähdekritiikki. Lähteitä ei tule vanhaa sanontaa käyttäen niellä karvoineen päivineen. Rumasti sanottuna lähteet usein valehtelevat, liioittelevat ja johtavat harhaan, toki nämäkin ovat usein jo itsessään tutkimustuloksia. Esimerkiksi yhdestä ja samasta asiasta voi saada aivan erilaisen kuvan riippuen siitä lukeeko sanomalehdistä maalaisliittolaisten Liittoa vai kommunistien Kansan Tahtoa. Jokainen lähde on syntynyt jostain syystä, näkökulmasta ja jotain tarkoitusta varten. Lähteet eivät ole alun perin syntyneet historiantutkijoita varten. Kaikki ei siis ole aina sitä, miltä näyttää. Jos historiantutkija ei lähteiden äärellä muista tätä, metsään menee tutkimus. Lähteet ovat keskenään hyvinkin erilaisia tavoitteiltaan ja syntyhistorialtaan. On täysin eri asia lukea poliittisen puolueen vaalimainoksia tai omaisten julkaisemia kuolinilmoituksia. Kummatkin sopivat lähteiksi tutkimuskysymyksistä riippuen.

Historiantutkijan kannalta on valtavan ikävää, että lähteitä pyritään usein tietoisesti piilottelemaan eikä niitä anneta syystä tai toisesta tutkijan käyttöön. Tutkijan mielenkiinto ainoastaan kasvaa, kun pääsy lähteiden äärelle estetään.

Mitähän salattavaa arkistossa mahtaakaan olla? Asiansa osaavia historiantutkijoita ei tarvitse pelätä. Historiantutkija tarvitsee lähteitä käyttöönsä ainoastaan antaakseen tutkittavasta asiasta todellisuuteen perustuvan monipuolisen kuvan. Ilman monipuolisia lähteitä tämä ei ole mahdollista. Lähteiden piilottamisen seurauksena kuva menneisyydestä vääristyy ja ymmärrys historiasta yksipuolistuu. Avoimuus auttaisi kaikkia.