Voi voi. Mitenhän tässä käy? Onnistuukohan se? Entä jos, tai entä jos ei? Jos sitten kuitenkin. Mitähän nekin ajattelevat?
Huokaus ja railo silmien välissä vain syvenee. Mietin, onkohan murehtiminen sukuvika? Tökkii se suksi sitten syystä tai toisesta, niin jostakin sen olen yhdeksi piirteekseni napannut. Tahtomattani tietysti. Turhan murehtija, märehtijä olen ollut aina, mutta voisikohan sille ehkä tehdä jotakin? Lieventää ainakin.
Huolia ja murheita tahtoo tuppaamaan jokaisen elämään ainakin ajoittain. Ammattimurehtijalla ne vain tahtovat ottaa ylivallan elämästä. Arjen ilot, naurut, kauneus ja hyvyys ympärillä peittyvät märehtimiseen. Se pistää ärsyttämään.
Huolehtijatyyppi, murehtija, jossittelija, varmistelija ja taakankantaja kantaa omiensa lisäksi myös toisten huolia. Huolet ja murheet ovat voimavarkaita, jotka vievät tilan monilta olennaisesti elämään kuuluvilta hyviltä asioilta.
Huolehtija jää monesta ilosta paitsi. Ne livahtavat huolehtimiskarusellissa pyörivältä ulottumattomiin. Jos jää odottelemaan aikaa ilman lainkaan huolia, ei iloista naamaa nähdä ollenkaan.
Ilolle on raivattava aikaa ja mahdollisuus tulla esiin. Ilo tuo mukanaan tyytyväisen, onnellisen olon.
Onni ei olekaan seurausta murheiden vähäisyydestä, vaan oikeanlaisesta suhtautumisesta elämään ja sen vaikeisiin asioihin. Sen sijaan, että otsa kurtussa kehittelee kaikkia ikäviä mahdollisuuksia, voisi samanlaisella innolla ryhtyä pohtimaan, miten monella tavalla tämä tai tuo asia voisi mennä hyvin.
Täydellisyyden tavoittelusta on hyvä yrittää luopua elämän joka saralla. Tehokas keino vähentää turhia huoliaan on se, että oppii miettimään vain itselle kuuluvia murheita.
On keskityttävä elämään nyt ja tässä. Elämää ei voi elää etukäteen tai jälkeenpäin. Nyt on ainut hetki, jonka voi varmasti elää todeksi iloineen ja suruineen.