Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Viimeistään seitsemännellä luokalla sen näki. Kaisa ei kotikylään jäisi, eikä Jannekaan. Johanna voisi jäädä, ehkä Hennakin, samoin Mikko.
Luin luokkakavereitani hyvin: Kaisa ja Janne toden totta lähtivät lipettiin heti, kun lähilukion rehtori sai painettua valkolakin kumpaisenkin hiuksille.
Johanna, Henna ja Mikko taas valitsivat ammattikoulun, jatkoivat työhön ja perustivat perheet. Ensimmäisenä ja viimeksi mainitut asuvat kotikunnassamme edelleen.
Itsestäni tuskin oli luettavissa kummempaa. Kävin tutustumassa muutamaan lukioon pääkaupunkiseudulla ja Tampereella, mutta jäin kuin jäinkin oman kylän lyseoon.
Missään vaiheessa en ole paukutellut ovia - en konkreettisesti enkä kuvitelmissani. En ole kokenut pakottavaa tarvetta jättää kotiseutua taakseni, päinvastoin.
Jos mielekästä korkeakoulutusta ja sitä vastaavaa työtä olisi lapsuusmaisemissani tarjolla, voisin hyvin kuvitella asuvani Kuusamon sijaan siellä.
Avainsanat ovat koulutus ja työ, ennen muuta työ.
Kotiseuturakkainkin nuori on liki pakotettu pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa viimeistään lukion jälkeen, ainakin jos asuu pääkaupunkiseudun, Turun, Tampereen ja muutaman muun maakuntakeskuksen ulkopuolella.
Hoiva-alalla työtä riittää myös ikääntyvissä maalaiskunnissa, mutta esimerkiksi kulttuuriin, kauppaan tai tietojenkäsittelyyn pätevöityneille nuorille ei helposti töitä löydy. Avoimet paikat keskittyvät kaupunkeihin, joiden väkiluku hipoo vähintään puoltasataa tuhatta.
Tuoreen, eri nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen tekemän tutkimuksen mukaan vain neljäsosa nuorista haluaa palata opiskelun jälkeen vanhalle kotipaikkakunnalleen. Se on pieni määrä nuoria, erityisesti Kuusamon, Taivalkosken ja Posion kokoisilla paikkakunnilla.
Yllättävin tutkimuksesta ilmenevä tulos on, että peräti puolet nuorista haluaa työllistyä kotipaikkakuntansa ulkopuolelle. Tätä ihmettelen. Itse en empisi lähteä, jos journalistin paikkoja olisi auki.
Tutkimuksesta selviää sekin, että nuoret arvostavat lyhyitä välimatkoja itselleen tärkeisiin paikkoihin sekä hyviä joukkoliikenneyhteyksiä. Tämän allekirjoitan.
Ikävä kyllä Koillismaalla ei näillä menestystekijöillä juhlita, eikä kotipuolessani liioin: rautatiet kiertävät ja paikallisbussit ovat muisto vain.
Kun yhtälöön lisätään korkeakoulupaikkojen puute ja tuhdit työttömyyslukemat, ei muualle janoavia nuoria voine sittenkään kuin ymmärtää.
Ikävä kyllä.
Suvi Peltola