On jo neljäs työelämästä vapaa päiväni ja suurin murheeni ja vaivani on se, että kuinka saan ilmeisesti lättäjaloille tehdyt uudet ja ahtaat monot aamuisille hiihtolenkeilleni jalkoihini. Muutoin on syvä rauha laskeutunut elämääni. Puhelin ei enää soi työasioissa, eikä muutoinkaan kovin usein. Kyläilijöitä ei näy eikä kuulu, ainoastaan muutama auto hurahtaa silloin tällöin kylätietä pitkin ja naapurin koira juosta vikittää silloin tällöin pihallamme outoja hajuja reviiriltään etsien.
Aamuni aloitan vasta sitten, kun herään silloin kun herään. Istuskelen vähän aikaa sängyn laidalla ja kuuntelen hiljaisuutta ja vilkuilen kahta pitkäkarvaista kissaamme, jotka odottelevat vieressäni kiltisti minua katsoa nakottaen ja odotellen ruoka-annostaan.
Aamutoimien ja pienen voimistelutuokion jälkeen käväisen ulkona ja haistelen ilmaa ja täytän lintulaudan siemenillä jo niitä odottaville linnuille. Sitten keittelen päivän ensimmäiset kupilliset kahvia ja niitä juodessani katson aamun uutiset sekä tekstiteeveestä, että myös ruudulta.
Sitten kun tunne heränneeni kunnolla, alan pukeutua lenkkikamppeisiini ja niihin tiukkoihin monoihini ja huokaisen helpotuksesta, kun saan ne taas kiskottua jalkoihini. Ulos mentyäni otan kymmenkunta selkää venyttävää syvää kyykkyasentoa, huiskutan käsiäni moneen malliin ja otan etunojapunnerruksia sen verran, että pikkuisen hengästyttää. Sen jälkeen koppaan autotallista nanosukset ja tietysti myös sauvat ja laskeudun valkoisena hohtavan Jokijärven rantaan ja alan hiihdellä hiljalleen jäätä pitkin ja rantaviivaa seuraillen kohti Kauniinpaikanojan suuta.
Ojan suussa katselen vähän aikaa ja myös kopistelen tiikalla kovantuntoista jäätä ja pukin sitten itseni virtapaikan yli. En yritäkään hiihtää niin, että lääpästyisin ja hengitykseni alkaisi vinkua. Hiihtelen vain sen verran kun tuntuu mukavalta. Silti jo Rekiniemessä, kotiperukkamme ensimmäisen huvilan eli apteekkari Salorannan jo ajan patinoiman rakennuksen kohdalla alkaa hartioissani tuntua kostealta ja samalla yhä mukavammalta.
Hiihtäminen on ollut minulle jo lapsesta asti tuttua ja siksipä voinkin seurailla vesistön rantamille aikojen saatossa rakennettujen talojen ja raivattujen peltoaukioiden suuntiin. Päävaaran puolelta näkyy komeimpana Päätalon kartanomainen rakennus. Mannisenniemessä, Seppäs-Juhon jo aikoja sitten puretun talon kohdalla rohkaisen mieleni ja hiihdän kapean salmen yli lappalaisten aikoinaan pyhänä pitämän Villinsaaren puolelle.
Siitä jatkan vielä reilun kilometrin Levälän jo hylätyn talonpaikan ohi ja pysähdyn Vääräjoen niskalle ja katselen hetkisen minua aina puistattanutta tummanpuhuvaa Kirkkosaarta. Jokijärven ikiaikaisen hautuumaan muistoristi pilkottaa tarkasti tiirailemalla kuusien lomasta.
Takaisin hiihtelen järven länsirannan puolta ja ihmettelen hetkisen 50 vuoden takaisen hyppyrimäkemme huiman jyrkkää ja pitkää rantatörmää ja silloin aikoinaan sen jatkeena oli ollut vielä korkea ja kovasti hutjuva mäkitorni. Myllyojan jälkeen ohitan viimeiset kesämökit ja isoisäni Aukustin reilut sata vuotta sitten rakentaman Hautalan.
Kotirannassa tuntuu pelkästään hyvältä. Niinhän se lenkin jälkeen pitääkin. Ja vaikka marras tarkoittaakin kuollutta maata, niin lyijynharmaasta säästä huolimatta oloni ei voisi olla parempi. Pienistä kolotuksista ja vanhenemisen tunteesta huolimatta ei tunnu yhtään siltä, että olisin joutunut elämässäni jotenkin ulkokehälle.
Ehkäpä edessäni onkin se elämän paras aika.