Alakerta | Risto Pikkupeura risto.pikkupeura@koillissanomat.fi
Valtakunnassa on jauhettu lähes uupumukseen saakka tuottavuushypystä, yksikkökustannusten alantamisesta ja yhteiskuntasopimuksesta. Jopa niin paljon, että varsinainen ongelma on jäänyt kaiken tohinan alle. Se on työttömyys.
Itä- ja Pohjois-Suomessa on jo pitkään totuttu korkeisiin työttymyyslukuihin. Nyt myös Keski-Suomi on joutunut samaan kurimukseen ja jopa Uudellamaalla työttömayyslukemat alkavat olla yli kymmenen prosentin.
Tietyllä tavalla alueelliset erot työttömyydessä on suomalainen erikoispiirre. Se, ettei työttömät olisi halukkaita muuttamaan työn perässä muualle, ei kuitenkaan täysin pidä paikkansa. Koillismaaltakin on sankoin joukoin lähdetty, ja lähdetään edelleen, kouluttautumaan ja töihin muualle.
Syy myös omalle paikkakunnalle jääntiin on silti myös yksinkertainen; koti ja edulliset elinkustannukset. Etäisyydet ovat myös pitkiä.
Vaikka työttömien etuudet pienennettäisiin olemattomiksi ja heidän elämänsä tehtäisiin vaikka kuinka sietämättömäksi, ei se tuo helpotusta itse tilanteeseen, jos työpaikkoja vain ei ole.
Työpaikkoja ei luoda poliittisilla päätöksillä, niin niitä voidaan kyllä vähentää. Valtion työpaikat ovat jo lähes hävinneet Pohjois- ja Itä-Suomesta ja siirtyneet pääkaupunkiseudulle. Valtion ja kuntien työpaikoillakin pitää kuitenkin olla maksaja. Keskiluokka ei siihen enää kykene.
Työpaikkoja syntyy yrityksiin silloin kun yrityksen tuotannolle on kysyntää. Kysyntää ei synny, mikäli markkinoilla ei ole varallisuutta. Nyt ollaan lähellä tätä tilannetta.
Työttömän ja yrittäjän edessä on jäykkä byrokratia. Se ei ole kummankaan etu, ei edes hallinnon. Suhteetonta normijäykkyyttä ei kuitenkaan saada purettua. Yksityinen työnvälitys toimiikin tuloksellisemmin kuin virasto.
Saksassa ja Ruotsissa tehtiin yhteiskuntasopimus. Tuotannon kustannuksia pienennettiin ja vastineeksi työntekijät saivat korkeamman irtisanomisturvan. Kannattaisiko Suomessakin muistaa, että jos vaadit, on myös annettava.