Illan viimeiset hetket vuoteessa ennen unen tuloa ovat otollista aikaa elämänviisauksille. Ainakin toisinaan. Toisinaan taas ajatukset juoksevat sen verran vauhdikkaasti, ettei tiedä missä yksi päättyy ja toinen alkaa. Mielenliikkeet laukkovat ja heittävät kuperkeikkaa sellaisella nopeudella, ettei itsekkään pysy perässä. Saatikka jos niitä yrittäisi selittää toiselle.
Näitä jälkimmäisiä ajatusryöppyjä ei jää kaipailemaan, mutta joskus päässä välähtää järkeväkin ajatus tai idea. Kirkkaan hetken pilkahdukset vaan tuppaavat unohtumaan aamuun mennessä. Pitäisi kirjata nämä harvakseltaan esiin pulpahtavat viisaudet ylös. Todistusaineistona itselle ja muille päässä tapahtuvasta ajatustyöstä.
Lapsia nukutettaessa näitä elämänviisauksia tulee sanalliseen muotoon useinkin. Iltasadun jälkeen rauhallinen hetki yhdessä äidin tai isän kanssa nostaa lapsen huulille yllättäviä viisauksia ja elämää suurempia kysymyksiä.
Kuopuksen kanssa ollaan mietitty sanaselityksiä ja saatu samalla monet naurut, kun olen yrittänyt selittää vaikkapa ummikon, hölläämisen, vispilänkaupan ja uusavuttomuuden syvintä olemusta.
wOlen saanut kertoa, että dinosauruksia ei elänyt silloin kun äiti oli pieni eikä kukko herättänyt aamuisin tai että äiti ei synnyttänyt mummoa tai perheen koiria.
Vieri vieressä ollaan lasten kanssa keskusteltu lastenhuoneen siivoamisen vaikeudesta. Selitykseksi olen saanut, että kun he haluavat, että heidän huoneessa on sotkuista. – Se kun on meidän tapa elää.
Kun taas ollaan ihmetelty jälkikasvun kovaäänisyyttä, ovat ipanat tokaisseet, että lapset nyt ovat sellaisia. Pojat syntyy suurisuisempina kuin tytöt. Poikien sisällä asuu hirveästi hohotusta, jonka pitää päästä ulos. Mitäpä siihen sitten enää lisäämään.
Helena Matila