Kesäinen Koillismaa on mukavan rauhallinen paikka. Jopa hiljainen, voisi väittää.
Hiljaisuus ei suinkaan ole kielteinen asia, hiljaista ympäristöä ja luonnonrauhaa on helppo arvostaa. Mutta miten on ihmisten hiljaisuuteen suhtautumisen laita?
Erikoisin kohtaamiseni hiljaisuuden kanssa tapahtui pari kesää sitten Kainuussa, Suomussalmella Hiljaisen kansan tilataideteoksen äärellä. Kuljin noin tuhannen heinäpäisen tikku-ukon kansoittaman niityn poikki ja mietin, mitä sanattomina seisovien kansalaisten mielessä liikkuu.
Mistä hiljaisuus johtuu? Muusta kuin siitä, että eiväthän puusta ja heinästä kootut taideteokset pahemmin rupattele.
Suuren joukon puhumattomuus tuntui pelottavalta. Ovatko he vihaisia ja siksi hiljaa? Miksi Hiljainen kansa pitää mykkäkoulua?
Odottavatko he jotakin tapahtuvaksi? Onko hiljaisuus hengen pidättämistä suuren muutoksen kynnyksellä?
Linnunpelättien tapaisten ukkojen ja akkojen ruuhkauttaman niityn takarajalle asti kulkeminen oli aavemainen kokemus. Epämukavaa oloa korosti pilvinen, ukkosta enteilevä sää.
Hiljaisuus on epäilyttävää. Niin minä tunsin taideteoksen hiljaisten kansalaisten keskellä.
Usein ihmisen ollessa hiljaa jonkin ajatellaan olevan pielessä. Kukapa ei olisi saanut vaitonaiseksi syystä tai toisesta jäätyään vastata kysymykseen, onko jokin vialla.
Monet niin asiantuntijat kuin maallikotkin pitävät suomalaisten metsien hiljaisuutta arvokkaana luonnonvarana. Hiljaisessa metsässä kävelyn on väitetty toimivan jopa lääkkeenä.
Hiljaisten kansalaisten keskellä käveleminen ei kuitenkaan tuntunut kovin lääkitsevältä.
Mikä meni vikaan? Mikä tässä hiljaisuudessa oli vääränlaista?
Tilannetta olisi helpottanut se, etten olisi tieten tahtoen tulkinnut hiljaisuutta negatiivisesti. Hiljainen kansa muuttuu mitä levollisimmaksi ja rauhoittavimmaksi näyksi, kun heinätuppoihin kuvittelee hymyilevät kasvot.
Ehkä niityn hiljaisuus kertoo vain tyytyväisyydestä ja sanattomasta yhteisymmärryksestä.