Tiedän, että katse tulisi pitää kohti tulevaa. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi joulun tunnelmiin.
Heti alusta päätin, että lapset saavat olla lapsia niin kauan kuin vain itse siihen pystyvät. Yksi lapsuuden suurimmista aarteista on Joulupukki. Tuo ihmeellinen olento, joka tulee joka vuosi ja tekee kaikki onnellisiksi täyttämällä ainakin osan odotuksista. Näin erityisesti juuri lasten osalta. Käy talossa tai sitten kiireessään jättää lahjat johonkin tiettyyn paikkaan, josta ne joku aivan varmasti löytää ja alkaa avaamisen riemu. Ja miten vahva onkaan tuo lapsen usko! Se ei järky joulumainoksista, ei lahjapapereista, joissa lukee Citymarket eikä myöskään siitä, että marketin aulassa yläkoululaiset tarjoavat paketointipalveluita luokkaretkirahoja kerätäkseen. Aivan kuin tuon kaiken saisi jättää täysin huomiotta.
Menneenä syksynä kuuntelin hieman sekaisin mielin nuoremman puheita: miten tässä kohti joulua mennään. Jo hyvissä ajoin ennen aattoa aloin kysellä, joko hän on Joulupukille kirjoittanut. Vaikka kysyin kerran jos toisenkin, ei oikein ollut tietoa minkäänlaisesta toiveesta. Viime hetkellä aattoa edeltävänä päivänä kaikkien toiveet lopulta kerättiin Joulupukille osoitettuun postikorttiin. Nuoremmalla ne eivät sitten olleetkaan mitenkään vaatimattomia, kuten nyt tabletti ja kauko-ohjattava auto.
Aattoaamu koitti. Sovittiin, että valmiit paketit on hyvä hakea lähemmästä mummolasta, ettei tarvitse keksiä mitä älyttömämpiä selityksiä sille, miksi lahjoja on ympäriinsä ties missä. Jäin lasten kanssa kotiin, kun mies lähti matkaan. Selitykseksi annettiin tarve käydä kylällä apteekissa ja ostamassa autoon bensaa. Aikaa kului. Ja kului. Sitten soi puhelin. Rengas oli puhjennut. Ei voi olla totta. Tässä menee nyt koko päivä. Milloin se pukki sitten tulee?
Aloimme valmistaa ruokaa ja lämmittää saunaa. Ilta oli jo pitkällä. ”Milloin Pukki tulee?” nuorempi kysyi tämän tästä. Sitten vasta kun olemme kaikki kotona, kerroimme isoveljen kanssa.
Lopulta mies tuli kotiin. Aloimme syödä ja saunakin oli lämmin. ”Entä se Pukki?” kuului. Yritin rauhoitella. ”Niin, voihan se tulla vaikka sitten kun olen saunassa”, lapsi tuumasi. Huokaisin mielessäni helpotuksesta. Syönnin jälkeen komensin poikia pesulle. Vanhempi meni, mutta nuorempi linnoittautui keinutuoliin. ”Minä haluan nähdä sen Joulupukin”, hän sanoi.
Jotenkin houkuttelin pojan saunaan. Kumpikin oli peseytynyt, kun lahjat lopulta saatiin sisälle. Pukki olikin jättänyt lahjat auton peräkonttiin kyläreissun aikana. Mikä riemu siitä seurasi! Nimiä luettiin pakettien päältä. Isoveli, joka oli tehnyt toiveensa ajoissa, alkoi saada lahjoja roppakaupalla. Pienemmälle niitä tuli huomattavasti vähemmän. Olivatpa kooltaankin pienempiä. Pahvilaatikko alkoi tyhjetä. Riemun tunne hävisi ja epätoivo alkoi hiipiä sen tilalle.
Kun kaikki lahjat oli lopulta aukaistu, nuorempi alkoi itkeä. En muista nähneeni moista epätoivoa aiemmin elämässäni, tuntui kuin omakin sydän olisi särkynyt. Lapsi meni omaan huoneeseensa ja itki. Välillä huusi jotakin, josta en saanut selvää. ”Äiti! Äiti…” sieltä kuului minulle pelottavan pitkän ajan jälkeen.
Menin lapsen luokse ja otin hänet syliini. Painoin posken poskea vasten. Olimme siinä tovin aivan hiljaa. Tilanne rauhoittui. Lapsi katsoo minua alahuuli pitkällä. ”Koko Joulupukkia ei ole edes olemassa.” On minun vuoroni itkeä. Minulla ei ole enää pikkupoikia.
(Tarinalla on kuin onkin onnellinen loppu. Me saimme kuulla, että paketteja on vielä toisessa mummolassa. Jopa niitä isoja. Lapsen silmät syttyivät uudelleen. Tabletti? Kauko-ohjattava auto? Kuka tietää. Ja jos näin on, niin sehän – huomatkaa kaikki – tarkoittaa sitä, että Joulupukki on olemassa!).