Sotien jälkeen suurin osa Suomen merkittävistä jokivesistä rakennettiin vesivoimatalouden käyttöön. Kalatievelvoitteista luovuttiin ja siirryttiin menetyksiä kompensoiviin kalojen istutuksiin, kun kalanviljelyllä opittiin korvaamaan luontaista kalatuotantoa.
Kalaistutukset olivat alun perin aikaansa edellä ekologisen kompensaation menetelmänä, mutta tutkimus on osoittanut, ettei niillä kyetä pysyvästi korvaamaan vaelluskalojen luonnonkiertoa. Suomen 72 alkuperäisestä meritaimenkannasta on jäljellä enää rippeet. Paljon äärimmäisen uhanalaista meritaimenta paremmin ei mene lohella, vaellussiialla tai sisävesien vaeltavalla taimenella.
Vainikka selventää, että uusi geneettinen tutkimus on osoittanut laitoskasvatuksen muuttavan kalojen ominaisuuksia. Kalojen sopeutuessa laitosympäristöön ja muuttuessa perinnöllisesti, ne eivät enää pärjää luonnossa entiseen tapaan.
Lohikalakantojen on myös todettu olevan geneettisesti erilaistuneita jopa saman joen eri sivuhaaroissa. Tätä geneettistä monimuotoisuutta, joka on välttämätöntä esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta, ei pystytä viljelytoiminnalla ylläpitämään.
Artikkelin johtopäätös on, että vesirakentamisella aiheutettua haittaa ei voida kestävästi kompensoida ilman kalojen luontaista lisääntymistä. Lisäksi jatkossa tulee kiinnittää huomiota siihen, että haitat kompensoitaisiin koko vesiluonnolle, ei pelkästään kaloille.
Huuskosen mukaan vaelluskalojen ongelmat Suomessa eivät rajoitu rannikon suuriin jokiin. Myös esimerkiksi järvilohi ja sisämaan vaeltavat siikakannat tarvitsevat kipeästi luontaisia lisääntymisalueita ja kulkureittejä.
Soinisen mukaan oikeuden tulisi pystyä sopeutumaan nykyistä paremmin vaelluskalojen elvyttämisen tarpeisiin ja ylipäänsä vesienhoidon tilatavoitteisiin.
Belinskij toteaa, että suurin oikeudellinen paine käytäntöjen muuttamiseen aiheutuu tällä hetkellä EU:n vesipolitiikan puitedirektiivistä. Sen tavoitteena on vesien hyvä tila, jonka yhtenä mittarina on kalasto. EU on opastuksessaan korostanut jokien riittävän ekologisen virtaaman ja vaellusyhteyksien keskeisyyttä tilatavoitteen saavuttamisen kannalta.
Suomen vesilaki mahdollistaa vanhojen kalatalousvelvoitteiden muuttamisen. Jos tällaisia velvoitteita ei ole alun perin lupaan asetettu, ei niitä käytännössä kuitenkaan voi siihen enää jälkikäteen lisätä.
Myös vesien tilatavoitteiden rooli ja niiden vaikutus vanhojen lupien muuttamiseen on vesilaissa epäselvä. Kansalliseen omistusoikeuteen perustuvan lupien pysyvyyssuojan nähdään usein merkitsevän estettä niiden muuttamiselle.
Vainikan mukaan muutoksilla alkaa olla kiire. Taimenkantojen vertailututkimus on osoittanut, että vaelluskäyttäytymisellä on geneettinen perusta. Jos vaeltavat taimenkannat laitostuvat liikaa, niitä ei voida enää pelastaa enää edes risteytyksin viimeisten villien paikallisten taimenten kanssa.
Tutkimuksen perusteella istutustulosten laskevalle trendille ei näy käännöstä. Ainut kestävä vesivoimatuotannon kompensoinnin keino on taata villeille kalakannoille luontaisia elinmahdollisuuksia. Tämä on perusteltua myös oikeuden näkökulmasta.
Alkuperäisjulkaisut pääset lukemaan täältä , täältä ja täältä .
