Saksalainen matkanjärjestäjä sai paikalliselta ohjelmapalveluyrittäjältä tilauksen järjestää vaellus kymmenhenkiselle porukalle. Ja koska toivomuksena oli vaativa erämaavaellus, niin kotoinen tuttu ja vilkas Karhunkierros hyvin tallattuine leveine polkuineen ei tullut kysymykseen. Sen sijaan naapurikunnassa Sallassa on vaatimukset täyttävä Hautajärveltä pohjoiseen lähtevä UKK- reitti.
Sain olla ensi kertaa näissä maisemissa peräpään vahtina ryhmälle, joista nuorin oli 11-vuotias reipas Josef-poika ja vanhin hänen isoisänsä, joka oli 74-vuotias.
Hiljaista oli. Tapasimme viikon aikana kokonaista kaksi muuta vaeltajaa. Vaikka polku oli kapea ja pitkospuut monin paikoin lahoamassa oli pahimpien paikkojen yli rakennettu tukevia kulkuväyliä. Runsaista sateista johtuen suot olivat vetisiä ja purot tulvivat ja vaelluskengät olivat kovilla. Märkiin kenkiin sullotut muovipussit toivat hieman helpotusta. Allekirjoittaneenkin olisi ollut hyvä rasvata kengät ennen retkeä. Kunnon kumppareita tuli välillä ikävä.
Taukopaikkojen puuhuolto oli erinomaisessa kunnossa. Liiterit olivat pullollaan tervantuoksuisia kelopölkkyjä, priimatavaraa, jota oli ilo pilkkoa. Kirveet olivat teräviä, ei tosin mitään Fiskarseja, jotka olisivat saattaneet eksyä vääriin reppuihin, vaan tukevasta rautatiekiskon tapaisesta raudasta hitsattuja järkäleitä, joita ei ainakaan vahingossa matkaansa ota. Tuntui lähes tuhlaukselta tehdä sateella kunnon roihu, mutta ajattelin ikäni kovia veroja maksaneena ottaa valtiolta edes vähän takaisin. Ja kaikki vieraat mahtuivat piiriin.
Ja sitä paitsi ison nuotion edut tulivat selväksi jo sodan aikana, jolloin suomalaisilla oli isot nuotiot ja sotilaat istuivat taktisesti etäällä ja olivat näin vihollisen yllättäessä vaikeammin tavoitettavissa, kun taas aseveljet nyhräsivät kynsitulillaan ja olivat helpompi saalis.
Tätä taktiikkaa opetettiin armeija-aikanakin. Kun maastoon lähdettiin, otettiin motti koivuhalkoja hevosen rekeen. Kaikki pantiin kerralla nuotioon ja koko joukkue ympärille piiriin. Joukkueellamme olikin tunnuksena sulanut kokardi. Ajateltiin lisäksi, että jos puolustusvoimat kaatuvat näihin halkoihin, niin kaatukoot.
Reitillä oli paljon hakkaamatta jätettyjä, painavan tykkylumen latvastaan lysyyn painamia paksuja kilpikaarnaisia mäntypuita. Erään ison puun äärellä kävimme saksalaisrouvan kanssa keskustelun puiden iästä.
- Baijerilaiskylän keskellä on neljäsataavuotias iso puu. Se tuntee jokaisen suvun, talon ja kyläläisen vaiheet, jokaisen syntymän ja kuoleman, jokaiset häät ja hautajaiset.
- Mikähän on meikäläisen hidaskasvuisen puuvanhuksen elinkaaren pituus, siemenestä aikuiseksi puuksi, sitten järeäksi puuvanhukseksi, keloksi, joka viimein kaatuu ja lopuksi lahoaa monenlaisten ötököitten ja lahottajien ravinnoksi? - Tuhat vuotta.
Retken puolivälin paikkeilla saavuimme Sallan Poropuistoon ja asetuimme kosteahkon telttamajoituksen sijaan sisätiloihin. Meitä odottivat upouudet mökit kaikilla mukavuuksilla. Kuivauskaapit tohottivat lähes punahehkuisina, koska kaikilla oli kuivattavaa. Ja sauna tietysti maistui.
Poropuiston luontokeskuksen monipuolinen näyttely oli mielenkiintoinen. Poron elo susien ja ilvesten puristuksessa oli vaikuttavasti esillä.
Matka jatkui. Erään vaaran laella pääopas kysyi, onko muovipussia. Pussi täyttyi nopeasti kantarelleista, jotka sitten täydensivät päivälliskastikkeen. Ennen päivällistä jokaisen oli poimittava puoli mukia mustikoita, jotka nautittiin jälkiruokana paistetun leipäjuuston kanssa.
Omat partiopoika-ajat tulivat mieleen kun Josef-poika taukopaikalla muutaman vihjeen jälkeen vuoleskeli puukollaan tervaisia kiehisiä.
Vaellus päättyi Aatsingin idylliseen kylään, josta pikkubussi poimi silminnähden kokemaansa tyytyväiset vieraat. Mutta ei tässä kaikki. Hautajärvellä Martin Baarissa eräopas joutui yllättävän tilanteen eteen. Oli pantava itsensä likoon. Oli laulettava supisuomalainen karaokekappale. No, ”Satumaa” oli tutuin ja se kelpasi. Tätä ei erä- ja luonto-opaskurssilla kyllä opetettu.