Kuusamon on kahden järven rannalla sijaitse kaupunki, mitä seikkaa matkailijat tai edes paikalliset eivät aikaisemmin päässeet kokemaan.
Viime vuosina tilanteeseen on tullut merkittävä parannus. Kuusamossa on ymmärretty, että luontokaupungissa kannattaa saattaa kauniit vesistömme kaiken kansan nähtäville. Aiemmin puskien taakse jääneet Kuusamo- ja Torankijärvi kimaltelevat kimaltelevat nyt ohikulkijoille.
Kaupungin töistä ja tekemisistä riittää jutusteltavaa kahvipöydissä. Usein puheiden sävy on kielteinen. Kaupungin palvelut eivät vastaa odotuksia.
Koska porua riittää – joskus aiheellista, väliin aiheetonta – pitää kaupungille myös muistaa antaa kiitoksia hyvin tehdystä työstä. Kuusamon taajaman rantojen raivaus ja virkistysreittien rakentaminen tuovat iloa kaupunkilaisten elämään.
Työ alkoi jo 90-luvulla Kuusamojärven rantojen siistimisellä. Sen jälkeen rantamaisemiin on saatu lasten hiihtomaa, joka kansan suussa tunnetaan nimellä ”teletappikukkula”. Jäähallin takana sijaitseva liikuntapuisto tarjoaa tekemistä monenikäiselle. Lintuharrastajat voivat käydä seuraamassa siivekkäiden elämää Nilojokisuussa sijaitsevassa lintutornissa.
Virkistysreitti kiertää tällä haavaa Kuusamojärvellä Kirkkolahden ympäri. Lisää on tulossa. Rakenteilla oleva reitti kulkee urheilukentän takaa vanhaa hiihtolatua myötäillen pappilan pelloille, ja yhtyy sen jälkeen Torankijärven reittiin. Myöhemmin reitin on tarkoitus kiertää koko Torankijärvi. Kelpaa kuntoilla.
Rantareitille tulee aivan veden ääreen levikkeitä, joissa voi istahtaa terassille pöydän ääreen miettimään syntyjä syviä. Kunhan nämä rakennelmat vain saisivat olla rauhassa kaksijalkaisilta termiiteiltä.
Palataanpa aikakoneella Kuusamoon vuoteen 1980. Ei ollut uimahallia, liikuntahallia, seikkailupuistoa, eikä virkistysreittejä, jos muutaman esimerkin hakee liikuntapalvelujen puolelta.
Posiolle ei päässyt ilman lauttamatkaa, koska Mourusalmen siltaa vasta rakennettiin. Terveyskeskuksessa potilaita otti vastaan kovin pieni hoitohenkilökunta nykyiseen verrattuna.
Tässä oli vain pieni maistiainen siitä, miten aineellinen hyvinvointi on lisääntynyt yhden sukupolven aikana. Jos palataan 60-luvulle, niin nykymittapuun mukaan useampi kuin neljä viidestä ihmisestä eli köyhyysrajan alapuolella.
Paljon on saatu aikaan, mutta eihän maailma valmiiksi tule. Sopivasti nälkäinen asenne vie kehitystä eteenpäin, mikä parhaassa tapauksessa on jopa edistystä.
Silti tuntuu, ettei ihmisten yleinen tyytyväisyys ole lisääntynyt aineellisen materian myötä. Onko tämä asennekysymys?