Meillä ollaan taipuvaisia lähtöpaniikkiin. Lähtöpaniikki iskee nimensä mukaisesti lähdön hetkellä silloin, kun pitäisi olla jo menossa, auto on ajettu ulos tallista, kello on jo paljon ja mies sanoi menevänsä autoon odottamaan.
Lähtöpaniikki on omituinen asia. Sillä ei ole minkään valtakunnan mittasuhteita. Se voi olla aivan valtava, kun teemme lähtöä kauppa-asioille kaupunkiin tai vain pipon kokoinen, kun olemme lähdössä viikoksi reissuun. Lähtöpaniikki on selvästikin aina sen kokoinen millaiseksi sen itse teemme.
Lähtöpaniikkiin on monta syytä, mutta sen torjumiseen on vähintään yhtä monta keinoa.
Oleellisinta on, että tavarat ovat siellä missä niiden kuuluu olla. Pipot ja hanskat hattukaapissa, kengät eteisessä, takki naulakossa ja avaimet, puhelin ja - missä se puhelin nyt on. Siellä sitä taas seisotaan portailla huutamassa, että voisitko soittaa mun puhelimeen kun en löydä sitä mistään. Lähtöpaniikki on valmis.
Kymmenen vuotta sitten viisas nainen, kollegani Karjalasta, opetti minulle kauniin tavan. Sillä hetkellä, kun kaikki on valmiina ja voimme lähteä, istutaankin vielä hetkeksi portaille, vaihdetaan ehkä sananen tai kaksi ja lopulta tuumataan, että lähetäänkö. Kysymys on oikea ja siihen voi periaatteessa vastat lähetään vaan tai ei lähetäkään.
Tapa on taikauskoinen, mutta samalla siinä on hidastamisen viisaus.
Martat, jos ketkä, ovat downsiftaamisen osaajia. Vihdoinkin noiden viisaiden ja lämpimien naisten viesti menee perille: Hidasta arjen keskellä ja keskity olennaiseen; anna aikaa asioille, joista nautit ja joita rakastat, keskity, vaikutu ja ota aika omaan haltuusi.
Ihailemistani martoista on sellainen mielikuva, että he osaavat ja ehtivät tehdä kaikkea ja paljon. Eihän se niin olekaan. He tekevät asioita joista pitävät ja se siitä tekee niin vaikuttavaa.
Sen sijaan, että lähtee hidastamaan elämäänsä myymällä koko omaisuutensa ja purjehtimalla maailman ympäri, sopii istua hetki portailla. Levätä ja ihmetellä.