Ei ole häävit oltavat Suomen jalkapallomaajoukkueen kannattajilla. Joukkue rämpii pohjamudissa.
Moni ajatteli puoli vuotta sitten, että pohjakosketus on koettu. Nyt näyttääkin siltä, että maajoukkueen laiva on tukevasti karilla.
Maajoukkueen luotsit ovat vaihtuneet viime vuosina tiuhaan, mutta parannusta ei ole tapahtunut. Ehkäpä maajoukkue onkin mennyt valmentajavaihdoksilla vain huonompaan suuntaan.
Viime viikko oli sysimusta suomalaiselle jalkapallolle.
Keskiviikkona maajoukkueen piti kohentaa itseluottamusta ja harjoitella pallollista pelaamista Liechtensteinin kustannuksella.
Lopputuloksena tasapeli ja vähäinenkin itseluottamus ropisi nurmen pintaan pelaajien hien mukana.
Kohta alkaa loppumaan Euroopasta sellaiset joukkueet, joita vastaan suomalaiset olisivat suosikkeja. Kun vielä piskuinen Maltakin kukisti Ukrainan muutamaa päivää ennen maan voittoa Suomesta, alkaa tuskastuminen kotimaisen futiksen tasoon olla huipussaan.
Jalkapallo on ylivoimaisesti Suomen harrastetuin joukkuelaji.
Siltikin jalkapallossa menestyminen on jäänyt vain haaveeksi. Eikä mikään viittaa siihen, että kotimainen futis olisi tulevina vuosina yhtään menestyksekkäämpää. Maamme ei tuota huippupelaajia, vaan enimmäkseen keskitason futareita Euroopan keskitason alapuolella oleviin joukkueisiin.
On yhä todennäköisempää se, että maailmassa ei ole yhtään valmentajaa, joka saisi Suomen pelaamaan hyvin.
Valmentajina on kokeillut lähivuosien aikana niin monta luotsia, ettei kaikki ole voinut millään epäonnistua. Suomen menestymättömyyden syy on siis yksinkertainen: pelaajamateriaalimme on heikko.
Kaukana ovat ne ajat, kun Englannin Valioliigassa oli useitakin suomalaisia. Nyt Euroopan kaikissa huippusarjoissa pelaa tai istuu vaihtopenkillä kourallinen suomalaispelaajia.
Taaksepäin on menty – ja lujaa.