Moni muistaa parikymmentä vuotta sitten kuohuneen Romevaaran ja Näränkävaaran kiistan Kuusamon yhteismetsän mailla. Eikö suojelun kiihkoa saa millään kuriin, joku taisi parahtaa. Luontoarvoiltaan ainutlaatuiset vaarat sittemmin varjeltiin.
Yhteismetsä sai osana varjelun pakettia valtiolta vaihtomaiksi Osaran aukkoja. Ne kasvoivat jo puuta. Metsähallitus oli viljellyt sotien jälkeiset, pääjohtaja Nils Osaran suosimat avohakkuualat männylle. Nyt ne kasvavat pikkutukkia Koillismaan sahateollisuudelle.
Metsien suojelussa on perimmiltään kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle. Haluamme erityisesti, että harvinaiset eläin- ja kasvilajit eivät kuole aikanamme sukupuuttoon.
Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet, laskeneet ja sittemmin tietokonein mallittaneet jo vuosikymmeniä. Mikä voisi olla se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi, eräänlaiseksi reunavyöhykkeeksi mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin prosentiksi arvioitiin viisitoista.
Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin ja valtiosopimuksiin. Viimeisin niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolla sovittiin 17.
Suomi on jo tällä tiellä. Euroopan unionin Natura - tietokannan mukaan me olemme suojelleet maa-alastamme 14,5 prosenttia. Johtavia suojelun maita ovat entisen itäblokin Slovenia (38), Kroatia (36) ja Bulgaria (34 prosenttia). Ne ovat ansiokkaasti suojelleet vuoristometsiään.
Myös Suomen suojelussa on vinoutuma. Lienemme suojelleet suhteellisesti liikaa Lapin tuntureita ja liian vähän Etelä-Suomen korpisoita. Tämän vinoutuman vuoksi tulemme väittelemään suojelusta jatkossakin.
Japanin Aichin sopimuksessa on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme varjelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 17 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn vielä 83 prosenttia.
Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa Aichin mukaan 16,6 miljoonaa hehtaaria. Ainakaan luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiämme kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.
Jos taas haluamme välttää avohakkuita ja kasvattaa talousmetsäämme jatkuvasti, harsimalla sieltä tukkipuita, sekin on Aichin periaatteen ja nykyisen metsälakimme mukaan mahdollista.
Kiihkein suojelun kiistely käy soista. Metsätieteellisen laskennan mukaan (perustuu näkyviin suosammaliin, ei turpeen paksuuteen) meillä on suota tai soistuvia maita yhteensä 8,9 miljoonaa hehtaaria.
Suoalasta kuuluu suojella Aichin mukaan yhteensä puolitoista miljoonaa hehtaaria. Nyt niitä on suojeltu vasta 0,8 miljoonaa hehtaaria. Työtä riittää. Se näkyy joidenkin suotyyppien ennallistamisena, kun jo kertaalleen kaivettuja ojia padotaan.
Mutta taas, varjelun 17 ohella Aichi antaa meille luvan viljellä soistamme 83 prosenttia. Se tarkoittaa 7,4 miljoonaa hehtaaria. Olipa kyseessä jo kertaalleen metsäojitettu suo tai turvetuotannolta vapautunut suopohja, tavalla tai toisella viljeltävät suot ovat Pohjois-Suomessa tulevaisuuden merkittävää luonnonvaraa.
Veli Pohjonen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen dosentti