Kolumni

Veikko Räisäsen kolumni: Jos vain köllistelet ja syöt, omatunto alkaa kolkutella

Lintujen hyörinä ruokintakatoksen alla on hiljentynyt ja iloksemme, sekä myös toisilleen visertelevät linnut ovat tällä hetkellä ahkerasti pesimäpuuhissaan. Ihmeesti se lämmennyt ilmanala virkistää myös ihmistä, kun ei tarvitse enää kököttää pirtin seinien suojassa ja ulkona tarkenee touhuilla jotain keveämmissäkin kamppeissa. Lenkkeilyssä tapahtuu luonnollinen siirtymä hiihdosta sauvakävelyyn ensin tienlaidoilla ja myöhemmin metsäpoluilla ja teillä.

Talven hiihtosaldokseni tuli kohtuullinen 1700 kilometriä, vaikka talvi oli lähes samanmoinen kuin lapsuuden talvet 60-luvulla sitten kun se joulukuun alussa todenteolla alkoi. Olen vietellyt nyt eläkeukkelin päiviä kaksi ja puolivuotta ja hiihdellyt kolmena talvena yhteensä 5400 kilometriä ja sauvakävellyt 2100 kilometriä. Määrät voivat tuntua isoilta, mutta sitä ne eivät ole, kun otetaan huomioon, että minulla ei muuta olekaan kuin aikaa ja lenkkikertoja paljon. Pyrin käymään kuutena päivänä viikossa jonkinmoisen lenkin ja pystyn pitämään vielä jollain tavoin sen verran vauhtia, että paidan selkämys kastuu hiestä ja olo sen myötä vetreytyy iän tuomasta kankeudestaan.

Kannustan kaikkia ikäisiäni (66) liikkumaan, sillä se on ainoa konsti, jolla ehkä voimme välttää, tai ainakin siirtää joutumistamme ylikansallisten veronvälttelijähoitokotien riistettäväksi ja kuivatettavaksi ja näin ennenaikaiseen hautaan. Lenkkeily ja puuhailu, tai hyötyliikkuminen ja salilla käynti voivat tuntua alkuun kammottavilta, tai jopa vastenmieliseltä, mutta kun pään saa auki, niin elimistö alkaa kohta jopa vaatia sitä. Mutta jos vain köllistelet ja syöt liikaa, niin omatunto alkaa kolkutella omasta vetämättömyydestä ja lopulta et enää pääsekään mihinkään, vaikka halut olisivat palanneetkin. Eli kolkutteluun kannattaa suhtautua vakavuudella ja se loppuu heti, kun on rasittanut itseään sopivalla tavalla ja suihkun jälkeen kahvi ja pulla ovat kuin palkinto isostakin urheilusaavutuksesta. Ja niinhän se onkin: se on palkinto juuri sinulle omista olympialaisistasi.

Alku on aina hankalaa kaikessa, mutta vanhan sanonnan mukaan kiitos seisoo sitten siellä lopussa. Eipähän sitä kuitenkaan ihmiseloa loppujen lopuksi tiedä, että mikä se on se oikea tapa ja tie mitä pitää kulkea. Se kun taitaa olla jokaisella oma polku ja omat taakat ja onnistumiset, jotka ratkaisevat mille ihminen elämässään alkaa, tai jopa joutuu ilman omaa syytään. Yritys hyvä kymmenen, vaikka tulos olisi nolla.

Monesti on tullut elämänvarrella tehtyä juuri noin ja nollia on tullut useita, mutta ei ole auttanut muu kuin nousta ylös ja jatkaa eteenpäin. Ehkä hiukan enemmän kumarassa kuin ennen, mutta lopulta, aikojen päästä, on ruoto taas oiennut lähes entiselleen. Nuorempana meistä jokainen on kokenut kolhuja elämässään, ja ne ovat tuntuneet silloin raskailta kokemuksilta. Nuoruuden elämänvoima auttoi kuitenkin tuolloin unohtamaan ne nopeasti, osan jopa sen siliän tien.

Vanhenemisen myötä kaikki on kuitenkin toisin, sillä sisimmässään tuntee, että joka ikinen päivä ja pienenpieni hetkinenkin elämästämme ovat yhä tallella. Sopivan hetken tullen, tai muistoihinsa rauhassa syventymällä, kaikki eletyt hetkemme ovat koettavissa uudelleen, mutta nyt vain menneen elämänsä katsojana, eli vonkamiehenä oman elämänsä virran rannalla.

Sitä sanottaneen kait elämänviisaudeksi.