Ennen vanhaan, kun oli asiaa, niin kirjoitettiin kirje. Nykyään niin ei tarvitse enää tehdä, mutta mukava olisi saada kirje. Ei tietenkään sellaista, jossa olisi ikäviä asioita ainakaan kovin paljoa, mutta kuulumisia ja muisteluksia olisi mukava lukea ja sellaisista aion nyt kertoa käsiini saamaa 60 vuoden takaista kirjettä väljästi lainaten.
Kirjeessään 18.11.1986 taivalkoskelaiselle metsätyönjohtaja ystävälleen Ollille Metsähallituksen Pohjois-Taivalkosken hoitoalueen Suonenjoelta kotoisin ollut kasööri Väinö J. kertoo kirjeessään vuoden 1956 yleislakon aikaisista tapahtumista ja toimenpiteistä, joita hän joutui tekemään, että savotoilla riittivät rahat.
”Ei minulla ole varsinaisesti asiaakaan, mutta mukava on muistella menneitä. Kun ajattelee sitä aikaa, kun mekin tulimme 1956 Taivalkoskelle, niin on tämä olo ja elo suuresti muuttunut. Silloin ei ollut Taivalkoskella oppikoulua, eikä rautatietäkään. Savotat olivat hevossavotoita ja moottorisahat tekivät tuloaan.
Kun tulimme sinne helmikuussa 1956, alkoi yleislakko ja rahat savotoille piti ajaa autolla Oulusta (Volvo farmari 64-0) Olen joskus muistellut ja ihmetellyt sitä, kun lähdin yksin hakemaan rahaa Oulun postipankista molemmille Taivalkosken hoitoalueille. Otin rahaa pankista Pohjois-Taivalkosken hoitoalueelle 25 milj.(770 000 e) ja Etelä-Taivalkosken hoitoalueelle 30 milj. (925 000 e) sen aikuista rahaa.
Summat olivat sellaisia, että Oulun postipankissa ei riittänyt raha, vaan piti mennä Suomen Pankkiin sen tähden, kun rahat piti olla rahana, eikä shekkeinä. Niinpä minulla oli Oulusta lähtiessä erikokoista rahaa erilaisissa paketeissa Volvon istuimilla niin paljon, ettei kukaan olisi uskonut kaikkien pakettien sisältävän rahaa. Matka edestakaisin Ouluun Taivalkoskelta oli tuolloin 374 km ja kun palasin iltapimeällä kovassa pakkasessa asuntoomme Pekka Karvosen yläkertaan, en uskaltanut jättää rahoja autoon, vaan kannoimme ne vaimoni Sylvin kanssa asuntoomme. Sisällä aloitin välittömästi rahojen jakamisen eri työmaille ja jakamista riitti koko yöksi.”
Kuten huomaamme elämä on ollut tuolloin erilaista, mutta rahamäärät tarpeellisia, sillä tuolloin palkat maksettiin ns. kannonpäässä ja otettiin työntekijältä kuittaus ao. kohtaan ja sillä selvä. Tietysti pikkuisen ihmetyttää se, kun on ollut meneillään yleislakko, mutta ilmeisesti johtoporras on ajatellut, ettei lakko kauan kestä ja ”routa ajaa porsaat kotiin.” Tämän jälkeen Väinö J. jatkaa kirjettään muistelemalla eri savotoiden pomoja.
”Pirinkankaalla Jurmussa oli ukkoherrana Anttonen, kun Perttula oli pantu lupakirjahommiin. Porttivaarassa (Loukusa) Vuorialho ja kumppanit, Lusikkavaarassa (Loukusa) Tauno Taivalkoski, Kynsilässä Jaakko Tyni, Siiranvaarassa (Loukusa) Arvo Lantto ja Manne Tasala, Kutinjoella (Huovinen ja Vaarakylä) Olli Nuortio ja Virkkusessa Matti Nyström ja koko homman muonitusta hoiti Kynsi-Kalle. Noina vuosina hakattiin ja uitettiin puita ja työmaajuopottelu pidettiin kurissa sinun sanontasi mukaan taksoilla.
Kokit pitivät huolen, että kahvia ja käristystä oli riittävästi. Sinun kokkejasi olivat untuvikko Anja ja kaiken kokenut Tyyne ja Kova-Kallen tytär Maija. Sitten paljon myöhemmin, kun sinulta oli mennyt ”kokkisilmä”, oli Siiranvaarassa kokkina ”Sievä.”
Kaikki työnjohtajat ovat tämän kirjoittajalle jollain tavoin tuttuja ja reiluja metsämiehiä, mutta kokit tietysti täysin outoja. Elämä on tuolloin Suomen havumetsissä ollut paljon erilaisempaa kuin nyt: metsätöiden koko ketjun kannolta tehtaalle ja uuden metsän viljelyyn, kun hoitavat nykyään koneketjut. Eli enää et voi löytää ullakoltasi satumaista rahasummaa, vaan pelkän autiuden.
Aika mennyt kun ei koskaan enää palaa.