Hiihdon maailmanmestaruushiihdot ovat taas kerran takanapäin ja me suomalaiset taidamme olla kovasti kallella kypärin vaatimattoman menestyksemme johdosta. Norjalaisilla kaikki oli toisin: he löivät koko muun maailman hirmuisella 25 mitalin saldollaan kaikkiaan 66 jaossa olleesta ja näin he voivat palata vuonojensa rannoille rinta pullollaan ylpeyttä ja riemua. Kultamitaleita oli jaossa 22 ja norjan pojat ja tytöt veivät niistä 13 ja meno oli ladulla kerta kaikkiaan aivan suvereenin ylivoimaista kaikkien muiden maiden urheilijoihin verrattuna.
Suomi tuli kauan sitten isossa maaottelussa hyvänä kakkosena maaliin, mutta nyt olimme mitalimaiden hännänhuippu yhdellä Iivo Niskasen tuomalla pronssilla. Onko nyt sitten aika ripotella tuhkaa päällemme tai peräti hautautua tuohon pölymäiseen polttojätteeseen, johon ennen edes jonkinmoiselta näyttänyt maineemme urheilumaana ei antanut aihetta. Tuskinpa nyt kuitenkaan, vaikka juuri nyt onkin runsasta alakuloa yhä kirkkaammiksi käyvissä keväisissä päivissä.
Hiihdossa oli kuitenkin täpärällä jopa kolme mitalia ja yhdistetyssäkin kohtuullinen 5. tila normaalimäen kilpailussa. Mutta vaikka tässä kuinka koettaa olla positiivinen, niin kyllä suomalaisten esitykset näyttivät iloisesti urheilleiden norjalaisten rinnalla kuin kyntöhevonen ja lämminverinen olisi laitettu samaan sarjaan. Onkohan suomalaisten harjoittelussa kenties jotain vikaa, vai ovatko tyttömme ja poikamme jo lähtötasoltaan heikompia kuin norjalaiset. Tuota en kyllä hevillä usko, sillä vaikka vuonomaan urheilijat ovatkin pitkäkoipisia ja sutjakoita, niin samanmoisia ovat myös meidänkin parhaamme.
Viestit urheilukentiltä kertovat kuitenkin karua kieltään harrastajamääristä, sillä vaikka 2 miljoonaa suomalaista käy talven mittaan ladulla ja heistä miljoona harrastaa noin kaksi kertaa viikossa hiihtoa, niin kilpahiihtolisenssin on lunastanut vain reilut 3000 hiihtäjää ja mäkihyppääjiä on yhteensä vain noin 50 ja heistä naisia on vajaa 10. Näihin lukuihin katsoen hiihdossa yrittäjiä näyttäisi vielä olevan, mutta mäkipuolella näyttää kyllä heikolta entisaikoihin verrattuna, sillä esimerkiksi pelkästään Taivalvaaran kansallisiin osallistui 60-luvulla liki sata hyppääjää puhumattakaan nyt hiihtäjien määrästä.
Mutta eihän se määrä, vaan laatu. Toisaalta isosta massasta löytyy aina se Iivo tai Björn Dählie, jonka maksimaalinen hapenottokyky on mitattu kilpailukauden ulkopuolella maailman korkeimmaksi ja on ollut silloin 96 ml/kg/minuutissa. Ilmeisesti tuo luku olisi ollut Dählien parhaimmassa kunnossa kilpailukaudella yli sadan. Luku kertoo hengitys- ja verenkiertoelimistön kyvystä kuljettaa happea maksimaalisessa rasituksessa ruumiinpainon huomioon ottavana suhteellisena hapenottokykynä millilitroina painokiloa kohden minuutissa.
Superhiihtäjiä löytyy norjalaisten suuresta massasta tietysti paljon enemmän kuin Suomen vähäisemmästä määrästä. Tietysti treenaus pitää olla oikeaoppista, mutta jo syntymän hetkellä oikeat geenit saanutta ei hurja eikä hyväkään valmennus pysty voittamaan. Myös täällä meillä kannattaa yrittää niin mäessä kuin ladullakin, sillä uskon, että aina silloin tällöin onni kohtaa ja saamme katsella vedet silmissä oman tytön tai pojan huimaa ja voittavaa menoa ladulla tai liitoa hyppyrimäessä muita maailmanvalioita vastaan.
Ja onhan se niinkin, että jos meidän joukkue toisi joskus 25 mitalia mestaruuskisoista, niin meitä suomalaisiahan taitaisi hävettää, että eihän me nyt niin hyviä oltu ja teidän muiden vuoro on varmaan sitten ensi kerralla. Ja vaikka nyt tuntuu kehnolta, niin hienoja hetkiä on ollut ja tulee olemaan vastakin.
Ja vaikka yksi hienoimmista sankareistamme, keijumaisen kevyesti täällä maanpäällä astellut Matti Nykänen jatkaa liitelyään Taivaansinessä, niin emme unohda häntä, emmekä muitakaan Suomen puolesta taistelleita sankareitamme.