Media on viime aikoina ryöpyttänyt olan takaa vanhaa luotettavuuden kivijalkaa, lähes neljäsataavuotiasta postia.
Vuonna 1638, ruotsinvallan aikana, perusti kenraalikuvernööri Pietari Brahe valtakunnan itäiseen osaan, Suomeen postilaitoksen.
Venäjän vallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan postilaitosta kehitettiin, postia arvostettiin ja se oli hyvässä kunnossa. Varoja ei pihistelty.
Tästä on hyvänä esimerkkinä Ahvenanmaalla Eckerön kunnassa sijaitseva, nykyään museona toimiva Posti- ja tullitalo. Se rakennettiin Venäjän mahtipontiseksi etuvartioksi Ruotsin suuntaan. Arkkitehteja oli kaksi, joista toinen oli Helsingin monumentaalikeskustan suunnittelija, itse Carl Ludvig Engel. Ja talosta tuli neljä kertaa suurempi kuin Ruotsin puolella vastaava talo.
Täytyy myöntää, että postin nykyisessä kritiikissä on totta ainakin se toinen puoli.
Olisikohan postin alamäki alkanut jo vuodesta 2007, jolloin suuren kansanosan ällistykseksi ja ihmetykseksi yksiselitteinen ja kansainvälinen Postin nimi muutettiin Itellaksi. Se nimihän ei sitten millään sopinut vanhan kunnianarvoisan laitoksen nimeksi.
Ajatellaanpa nyt vaikka kaikkien tuntemaa vanhaa rallatusta: ”Kun Kusti polkee, niin Pos... eiku Itella kulkee.”
Päättäjät ja nimenuudistajat eivät kyllä onneksi kovin kauaa naureskelua kuunnelleet vaan hautasivat Itella-sekoilun vähin äänin vajaa vuosikymmen myöhemmin.
Posti on ahdingossa. Sanomalehdet luetaan netistä. E-laskut, sähköpostit ja hätäiset tekstiviestit ovat syöneet markkinat. Enää ei lähetetä kovinkaan paljoa kirjeitä eikä kortteja.
Olisiko ollut postin kannalta vanhassa vara parempi? Olisivatkohan ihmissuhteetkin paremmalla tolalla ja parisuhteet tiukemmalla jos niitä hoidettaisiin netin sijaan vähän enemmän vaivaa nähden tunnelmallisia kirjeitä kirjoittamalla ja kirjekuoret vastaanottajaa lämpimästi ajatellen kiinni nuolemalla.
Postisäkin ja - paketin kantaminen ei kohta ole enää yhden firman monopoli, koska kilpailua ollaan avaamassa. Ollaanko yksityistä sektoria huutamassa avuksi?
Pääkaupunkiseudun lehdissä on tuon tuosta kirjoituksia, että postinjako takkuilee, kun liikelaitoksen on taottava tulosta ja kustannuksia on vähennettävä. Varsinaisia etulinjan työntekijöitä, kinoksessa ovelta ovelle tarpovia postinjakajia on vähennetty ja jäljelle jääneet uupuvat, koska joutuvat tekemään pari kolme tuntia ylitöitä joka päivä, jotta saavat postin jaetuksi. On esitetty, että postia jaettaisiinkin joka toinen tai kolmas päivä. Saattaisi silloin moni tärkeä kutsu sydänfilmiin myöhästyä.
Mitä sitten on tulossa tilalle, kun kannattavuutta on parannettava.
Hoiva-, turva-, ateria- ja kiinteistöpalvelut alkavat olla etelässä jokapäiväistä toimintaa. Posti osti hiljattain yrittäjäjärjestön ihmetykseksi kokonaisen hoivayrityksen. Se perusteli uutta aluevaltaustaan tutkimuksella, jonka mukaan reilusti yli kolmasosa hoivatöistä on sellaisia, joihin ei tarvita ammattipätevyyttä ja ne osaa tehdä joku muu kuin lähihoitaja tai sairaanhoitaja. Vaikkapa postipoika.
Postipakettiautossa kulkevat nyt täsmällisesti aikatauluissaan joka päivä lämpimät ruoka-astiat ja kauppakassit. Talvella varustuksiin lisätään lumikola ja lapio ja kesällä harava ja ruohonleikkuri. Mitähän siivoussiskot tuumisivat postin ikkunanpesu- ja imurointipalvelusta. Ja jokohan muuttoauton voisi tilata postilta? On varmasti rekkoja rokulissa.
Halonhakkuu sujuu hyvin nuorelta rivakalta postimieheltä. Ja kun täsmällisellä postinkululla ei ole enää niin väliä, voidaan postilaukku heittää hetkeksi puunoksalle, kun ulkoilutetaan pyörätuoliasiakasta.
Hellyttävä näky, postipoika äidin kauppareissun ajan kontallaan hiekkalaatikossa taaperoiden kanssa, kurahousut kaikilla.