Kun lämpövoimala tai oman kotinsa leivinuunia lämmittävä polttaa energiapuuta, syntyy kiertotalouden ikivanhaa tuotetta: tuhkaa. 2000-luvulla tuhkan kiertoarvo taas nousee. Biotalous vie tuhkatkin pesästä.
Sanonta on peräisin jo 1600-luvulta, niin sanotusta salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin sodankäynti ja kruunun jatkuva ruudin tarve. Sen tekemiseen oli silloin luomumenetelmä. Kunkin maatilan tuli kruunulle vuosittain toimittaa määrämitat navetan alla muhinutta salpietarimullaksi kutsuttua kompostia, tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia - sekä tuhkaa.
Tuhkan suurin merkitys on ollut kuitenkin sen kasvinravinteissa. Jo edesmennyt suometsätieteen professori Olavi Huikari päätteli, että Suomen asuttaminen ei olisi ollut mahdollinen ilman puun tuhkan ravinteita.
Metsiemme puita muuntui aikoinaan tuhkaksi jokavuotisissa metsäpaloissa. Niiden tuhkaa tuli vuosisatojen ajan kevättulvien mukana kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka - mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin - lannoitti rantaniityt.
Vain jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin maatilan oli mahdollinen elättää nautansa ja lampaansa yli talven. Siksi Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten, yläjuoksuun. Jokien välisissä kairoissa oli mahdollista vain metsäsaamelaisten porotalous. Sen talvirehu perustui jäkälään ja luppoon.
Tuhka on biotaloudelle ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.
Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita.
Arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta riittävän nopea puille. Kerrallaan annettava tuhkalannoituksen enimmäismäärä lasketaan kuitenkin tuhkan fosforin määrästä, jotta fosforin valumat suo-ojiin, jokiin ja järviin jäisivät mahdollisimman pieniksi.
Parhaiten tuhka sopii karujen turvesuonpohjien lyhytkiertopuille. Valtion polttoainekeskus (Vapo) on jo tuhkalannoittanut tuhansia hehtaareita polttoturpeen nostosta vapautuneita suopohjia. Biotalous odottaa lisäpuuta erityisesti hieskoivusta. Eniten Pohjois-Suomen soiden lisäpuu kiinnostanee Kemiin nousevaa Kaidin biodieselin tehdasta.
Ainut tuhkasta puuttuva ravinne on puun poltossa ilmaan haihtunut typpi. Typpeä on energiapuun kuivamassassa merkittävän paljon, saman verran kuin tuhkaan jäävää kalkkia.
Biotalous on löytämässä typen ongelmaan ratkaisun. Pisimmällä ovat bioetanolin tehtaat.
Viinan käymisessä syntyy aina valkuaispitoista mäskiä. Typpi siirtyy tähän sivutuotteeseen. Nautakarja on hamunnut mäskin rehuksi.
Biotalous on kehittänyt menetelmän jalostaa mäski typpipitoiseksi, luonnonmukaiseksi lannoitteeksi nimellä vinassi. Esimerkiksi Kajaaniin nousevan sahanpurusta bioetanolin valmistavan laitoksen tulevassa tuotepaletissa mainitaan jo sivutuote nimellä puuvinassi.
Typen puutteen voi tarvittaessa hoitaa edellisen kierron puista valmistetulla kiertotuotteella, vinassilla. Tuhkan ja vinassin parivaljakko on itse asiassa malliesimerkki kiertotalouden ajattelusta. Kaikkia alkuaineita voi kierrättää. Energiaa ei voi kierrättää. Se tulee auringosta.