Pari vuotta sitten vein pääkaupunkiseudulla koko elämänsä asuneen, luonani käymässä olleen ystäväni ajelulle. Käännyimme Torangin liikenneympyrästä Ouluntielle ja alitimme sinisen sillan, jonka tukirakenteisiin muistelen jonkun oman elämänsä sankarin kerran rysäyttäneen. Pian ympärillämme oli enää tiheää metsää ja välissä avarampia suolänttejä.
Vauhdissa en ehtinyt nähdä, oliko tienvieruksen soilla hillankukkia. Ystävälläni sen sijaan oli muuta mielessään. Hän kysyi, olinko ikinä ajatellut, että jos suuret osat maapallosta todella muuttuvat tulevaisuudessa asuinkelvottomiksi, tämä tyhjyys voisi joskus olla täynnä asumuksia.
“Älä pelottele julmalla kohtalolla, älä puhu pohjoisen suuresta tyhjyydestä”, kuuluvat tärkeimpänä venäläisenä naisrunoilijana pidetyn Anna Ahmatovan suomennetun runon Ero kaksi ensimmäistä säettä. Ultra Bra lauloi ne albumilleen Houkutusten kiihottava maku vuonna 1995.
Sanomalehtien ulkomaan uutiset vetävät näinä aikoina otsan kurttuun. “Helleaalto synnytti kirkkaana kimmeltävän järven lumirajan yläpuolelle Alpeille” (Yle 17.7.2019) “Maailman pohjoisimmassa vakituisen asutuksen paikassa Kanadan Alertissa on rikottu lämpöennätyksiä” (Yle 17.7.2019) “Tulvia paennut tiikeri haki suojaa paikallisen asukkaan sängystä Assamissa Intiassa” (Helsingin Sanomat 19.7.2019)
On vaikeaa samaistua siihen sydäntä kiristävään ahdistukseen, jota esimerkiksi merenpinnan noustessa hiljalleen kutistuvien Tyynenmeren paratiisisaarten asukkaat kokenevat. Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle uskaltaa tehdä paimentolaisperheen poika Saharan autiomaan levittäessä kaiken tukahduttavaa hiekkaansa vuosi vuodelta laajemmalle? Tai minkä verran opintolainaa uskaltaa nostaa kreikkalainen nuori tilanteessa, jossa joka viides kreikkalainen on edelleenkin työtön.
Täällä riittää puhdasta vettä, ruokaa ja hengitysilmaa. Voin liikkua kaduilla yksin ilman pelkoa ja saan itse päättää, mitä haluan elämälläni tehdä ja kenen kanssa sen jakaa. Tilaa on vaikka muille jakaa. Se, jos mikä, on aika etuoikeutettua elämää.
Tänä syksynä pakkaan muuttokuormaani ylioppilaslahjaksi saadut pussilakanat ja keltaiseksi maalaamani jakkaran. Vaikka vähintään seuraavat viisi vuotta tulevat olemaan kovaa työntekoa ja sentinvenytystä, en ole tippaakaan kateellinen kansanedustajien pitkistä lomista ja sopeutumisrahoista ja vielä vähemmän rajattomista ilmaiskyydeistä ministeriauton takapenkillä. Vastuun määräkin on aika erilainen.
Onneksi minun ei tarvitse tietää, miten Suomen pitäisi suhtautua Välimeren ylittäviin kumiveneisiin tai varsinkaan vasta tulossa olevaan suurempaan ilmastopakolaisten aaltoon. On paljon helpompaa maata trampoliinilla aurinkoisena kesäpäivänä ainoana riesanaan korvan juuressa inisevä hyttynen.
Yksilötasolla muuttoliike on kuitenkin minusta maailman yksinkertaisin asia. Suomi on ihana maa, mutta jos täällä ei olisi minulle näkyvissä minkäänlaista tulevaisuutta, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, saattaisinpa lähteä minäkin.