Nykyään korostetaan vähän joka suunnasta, että ihmisten täytyy kuluttaa ja pistää raha kiertämään, jotta talouselämän pyörät pyörivät. Erään tämän lehden toisen kolumnistin kanssa olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että ihmiskunnan ongelmia ei ratkaista kulutusta lisäämällä vaan päinvastoin sitä vähentämällä. Systeemi, jossa työpaikkoja syntyy vain kuluttamalla yhä kiihtyvällä vauhdilla enemmän automaation samalla viedessä työpaikkoja voi lopulta johtaa vain katastrofiin.
Kulutusta pyritään lisäämään tekemällä lyhytikäisiä tuotteita ja vaihtamalla alinomaa mallistoja. Tässä ei meikäläinen aina pysy matkassa. Kohtalaisena hiihtovälineiden kuluttajana käytän niitä esimerkkinä. Tämän vuoden alussa monostani katkesi pohjamateriaali päkiän kohdalta ja piti lähteä ostamaan uudet. Kerrottuani sidemallin, jossa linkku sulkeutuu eteenpäin painamalla, myyjä väitti, ettei vielä jalassani olevia entisiä monojani voi kiinnittää niihin. Kokeiltuaan hän kuitenkin tunnusti sen vaivoin onnistuvan. Olin luullut side-monoyhdistelmän olevan standardimalli ja hiihtänyt pari kolme tuhatta kilometriä väärillä monoilla. Ehkä pohjan katkeaminen johtui tästä. Suksia olikin usein ollut vaikea saada jalkaan.
Ostin pakkaskelin suksiini sopivat monot, mutta kotona ilmeni, että niitä on todella mahdoton saada kiinni suojakelin sivakoihini, joissa linkku painetaan hiihtäjää kohti. Yritin välttää tarpeetonta kulutusta kaivamalla komerosta jo hylkäämäni monoparin, mutta pian ne olivat niin rikkinäiset, että alkoi olla vaara lentää kaarteessa ulos monoista ja piti lähteä taas ostamaan uudet. Tämänkertainen myyjä yritti tuputtaa kalliimpia ja kai parempia, mutta pikainen arvio siitä, kuinka paljon hullun Trumpin valinta presidentiksi kiihdyttää kasvihuoneilmiötä sai ehkä ylioptimistisesti uskomaan vesikelin suksien tarpeen pysyvän Kuusamossa vielä sen verran pienenä, että taivuin halvempiin. Pettynyt myyjä huusi vielä perääni, että kuluttaa täytyy.
Kulutusintoilijoiden kauhuksi kerrottakoon vielä lisää suksihistoriaani kaikessa karmeudessaan. Tapoihini kuuluu nimittäin hyödyntää sukset, joiden pari on hajonnut ottamalla uudeksi kumppaniksi edellisen parin säilynyt kappale. Olen usein hiihtänyt talven tai kaksikin eri parin suksilla. Viime vuosikymmenen vaihteessa matkalla töihin toinen Peltosista hajosi puolimatkassa täysin ja täytyi jatkaa matkaa potkulautatyylillä. Koululla liikunnanopettaja antoi luvan lainata varastosta ehjän suksen kotimatkaa varten ja löysin Rossignolin. Kun sitten seuraavana aamuna palautin sen, otin säilyneen Peltosen pariksi kaksoisveljensä menettäneen Atomicin ja sidoin Rossignolin selkääni. Tämän perusteella olen kehunut olevani suksipoolikysymyksissä tasapuolinen.
Tämän Peltonen-Atomic-parin kanssa lähdin myöhemmin hiihtolomalla poikani luo Rovaniemelle. Ostin edestakaisen lipun eikä kuski tullut veloittaneeksi suksista asiaankuuluvaa kolmea euroa. Palatessani pari vuorokautta myöhemmin ratissa ollut yhtiön omistaja kysyi lippuni nähtyään, olivatko sukset mukana jo tullessa ja vastattuani myöntävästi peri rahtimaksun takautuvasti, yhteensä siis 6 euroa. Valheella olisi kai ollutkin lyhyet jäljet. Ei olisi ollut kovin uskottavaa väittää ostaneensa Rovaniemeltä toiseen jalkaan Peltosen ja toiseen Atomicin, vaikka Suomessa aikanaan lylyllä ja kalhulla hiihdettiinkin. Tämä ei ole moite yhtiölle, jolta olen aina saanut erinomaista palvelua varsinkin siihen nähden, että olen se kauhumatkustaja, jolla on viime vuosina ollut tapana kerran kesässä puskeutua 16-paikkaiseen minibussiin mukanaan pari 30 litran saavia ja vaihtelevan pituinen jono sankoja hilloja, viikon parin leirintävarusteet ja polkupyörä, jonka kanssa olen muutenkin silloin tällöin väliä kulkenut.