Viime aikoina olemme saaneet tottua poplegendojen kuolinuutisiin. Muutaman kuukauden sisällä ovat joukosta poistuneet mm. Lemmy, David Bowie, Glenn Frey ja Prince.
Selitys ilmiölle on yksinkertainen: tähdet vanhenevat. 1960- ja 70-lukujen rokkivaarien saavutettua kansaneläkeiän tähtikuolemat tulevat jatkossa vain lisääntymään.
Tänä vuonna on ehtinyt kuolla myös monta merkittävää taiteen edustajaa, mm. säveltäjä Pierre Boulez, elokuvaohjaaja Ettore Scola ja kirjailijat Michel Tournier ja Umberto Eco.
Siinä missä viihdetähtien poismeno on noteerattu tv-uutisissa asti, taiteen suuruuksien kuolemat on sivuutettu vähin äänin, ikään kuin olettaen, etteivät heidän nimensä sano suurelle yleisölle mitään. Niin kuin eivät sanokaan. Emme ole enää aikoihin eläneet taiteen ja sivistyksen vaan mainonnan ja markkinoinnin maailmassa.
Popissa syvällisestä merkityssisällöstä on turha puhua, sillä sitä ei ole. Koska pop on aikamme seuratuinta kulttuuria, se on ollut vaikuttamassa kulttuurin muutoksessa edellisen vuosisadan uutta luovasta avantgardesta 2000-luvun kliseeautomaatiksi.
Pop on markkinatalouden kulttuuria, koska se on yhtä pinnallista ja kaupallista kuin markkinatalous itse. Markkinatalouden uskovaisten haluna on luonnollisesti valjastaa loputkin kulttuurin lajit julistamaan uskonsa sanomaa. Yksi keino siihen on sulkea ”oikea” taide tiedonvälityksen ja julkisuuden ulkopuolelle. Kirjallisuus, kuvataide ja teatteri ylittävät uutiskynnyksen enää harvoin.
Popmusiikin ylikorostunut asema sisältönsä painoarvoon suhteutettuna on vain yksi esimerkki arvojen ja ajattelutapojen kapeutumisesta. Materialismin nousussa länsimaisen ihmisen koko olemassaolon ainoaksi merkitykseksi ja sisällöksi on kyse samasta asiasta.
Pop on mainontaa ja markkinointia, jolla ei ole muuta agendaa ja olemassaolonsa perustetta kuin mainonta ja markkinointi. Tässä mielessä pop on petoksellisempaa kuin jokin Putouksen tai Duudsonien tapainen pelleily, koska sen yhä kuvitellaan olevan 1960-luvun pioneeriaikojensa perusteella jotain itseään merkittävämpää.
Popin ja muun viihteen vahingollisuus on siinä, että se toimii sumuverhona kuluttajiensa ja todellisuuden välissä. Sen antama kuva maailmasta on vääristynyt ja paikkansapitämätön.
Viihteen pakkosyötön vastapainona meillä onneksi on luotettava tiedonvälitys. Silläkin on kuitenkin rajoitteensa: valikoivuus. Viimeisen vuoden toistetuimmiksi uutiskohteiksi ovat valikoituneet Kreikka, Venäjä, pakolaiskriisi ja kestävyysvaje. Ne ovat puheenaiheita, joita media osin sattumanvaraisesti, osin tarkoitushakuisesti on nostanut esiin. Monista vakavammista kriiseistä se sen sijaan vaikenee.
Maailmassa kuolee joka päivä noin 24 000 ihmistä nälkään. Poptähden kuolema aiheuttaa kollektiivisen surun, mutta 24 000 ihmisen nälkäkuolema ohitetaan olkapäiden kohautuksella. Aikamme suurimpia ongelmia eivät ole velat, säästöt ja pakolaiset vaan henkinen lama ja humaaniuden puute.
Ratkaisuna tylsistymiseen voisi ehdottaa kiinnostumista joutavuuksien sijaan todellisuudesta. Sairauksienkin paraneminen lähtee liikkeelle tosiasioiden tunnustamisesta eli oikeasta diagnoosista.
Tv:n Nelosen slogan kuuluu ”Viihde on hyväksi”. Rehellisempää olisi sanoa ”Viihde on pahaksi ja tekee sinusta zombin”. Kauppamiehet rakastavat zombeja, sillä heille on helppoa myydä mikä hyvänsä järjettömyys näennäisen valinnanvapauden nimissä. Niiden, joita zombin elämä ei viehätä, kannattaa etsiskellä todellista valinnan- ja ajatuksenvapautta esimerkiksi kirjallisuudesta.