Disneyn Pieni merenneito -klassikkoelokuvassa merenneito Ariel rakastuu ihmiseen ja luovuttaa äänensä petolliselle merinoita Ursulalle saadakseen jalat. Pienenä minun oli vaikeaa samaistua mykäksi muutetun Arielin tuskaan, kun hän kaipasi kaunista ääntänsä.
Alkuvuoden sairasteluiden vietyä koko ääneni yli viikoksi ymmärrän kuitenkin nyt Arielia erinomaisen hyvin.
Viikon äänettömyys oli kirjaimellisesti pysäyttävä kokemus. Kaksi lempiasiaani, hyvät keskustelut ja laulaminen, joutuivat yhtäkkiä väistymään epämääräisten viittomien ja rasittavien kirjelappusten tieltä.
Perheen kanssa ruokapöydässä istuessa en voinut kommentoida keskustelua millään tavalla, onhan kirjoittaminen puhumiseen verrattuna äärimmäisen hidasta. Kavereihinkaan en voinut pitää yhteyttä muuten kuin viestittelemällä. Onneksi kännykät on keksitty.
Äänen puuttumisella oli vaikutuksia, joita en olisi etukäteen osannut arvata. Muistilehtiö ja kynä olivat aina hukassa, kun piti kertoa jollekin jotakin ja kaikki puhelimessa hoidettavat asiat jäivät roikkumaan. Jouduin myös kävelemään kotona jatkuvasti edestakaisin, kun en voinut vastata perheenjäsenteni huuteluihin menemättä samaan huoneeseen. Aina, kun joku yritti soittaa minulle, jouduin painamaan punaista ja lähettämään selitysviestin.
Äänen puuttuminen sai myös välttelemään monia tilanteita. En halunnut käydä kaupassa, ettei minun tarvitsisi olla töykeän puhumaton, ja kun viimein sinne lähdin, minua harmitti, kun en voinut auttaa apua pyytänyttä kanssa-asiakasta.
Pelkäsin vaikuttavani kylmältä ja epäkohteliaalta ihmisten ilmoilla liikkuessani, joten pysyin mieluummin kotona.
Maatessani mykkänä sohvalla viltin alla ehdin kuitenkin pohdiskella kaikenlaista. En ollut aiemmin ajatellutkaan, miten suuren osan ihmisen persoonasta ääni ja puhetapa oikeastaan muodostavat.
Kateissa ei ollutkaan vain ääneni, vaan iso pala yleensä varsin sosiaalista minua. Samaa mietiskelivät kaverinikin, kun viimein pääsin takaisin kouluun, vaikkakin puhumista vältellen.
Ymmärsin myös, etteivät puhekyky ja mahdollisuus keskusteluun ylipäätänsä ole mitään itsestäänselvyyksiä.
Yksi on voinut menettää puhekykynsä sairauden vuoksi, toinen ei koskaan puhumaan oppinutkaan. Joku on vasta muuttanut uuteen maahan, eikä pysty kielimuurin takia solmimaan sosiaalisia suhteita. Joukossamme on myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole ympäröivien neljän seinän lisäksi ketään, jolle jutella.
Minun äänettömyyteni oli onneksi vain väliaikaista. Ääneni on palaillut pikku hiljaa, ja vaikka kuulostankin puhuessani edelleen flunssaiselta varikselta, enkä voi vielä haaveillakaan laulamisesta, ei minun sentään tarvitse enää yrittää ilmaista itseäni raapustelemalla lappusia.
Viikkoni Arielina opetti arvostamaan omaa ääntä, kieltä ja puhekykyä. Ääni on aarre, jonka arvon tajuaa vasta, kun sen menettää.