Pöllöihin liittyy paljon mytologiaa ja taikauskoa. Isokokoinen lapinpöllö on jo olemukseltaan kuin maahinen. Se suuri pää muistuttaa kelon kantoa, jonka vuosirenkaat muodostuvat naamakiehkuroista. Värikin täsmää.
Pöllön öinen saalistustaito ei ole taikuutta, vaan äärimmäisen hyvän kuulon ja näön yhteispelin tulosta. Mutta sekään ei aina riitä: kun myyrillä on katovuosi, nälkiintyminen uhkaa taitavaakin saalistajaa.
Lapinpöllön kanta vaihtelee voimakkaasti myyrätilanteen mukaan. Jos pikkunisäkkäitä vilistää runsaasti, pohjoinen laji voi pesiä Etelä-Suomenkin vanhoissa metsissä.
Lintuatlaskartan mukaan lapinpöllö ei ole levinneisyydeltään niin pohjoinen laji kuin nimi kertoo. Koillismaa on kuitenkin lajin vahvaa aluetta. Kuusamon reviirit ovat painottuneet alueen itäosiin.
Lapinpöllö ei uhraa aikaansa pesäntekoon, vaan naaras pyöräyttää munansa katkenneen puun onkaloon, vanhaan haukanpesään tai maanyppylälle. Keskenkasvuiset maahiset lähtevät kävelemään ennen kuin oppivat lentämään.
Lapinpöllö ja yleisempi viirupöllö ovat kovin samannäköisiä. Naamakiehkuran kuviointi on hyvä tuntomerkki samoin kuin lapinpöllön harmaampi puku.
Ylen Viikon luontoäänen pääset kuuntelemaan täältä https://areena.yle.fi/1-1604416
