Viisi cow­boy­ta rat­sas­taa, aavaa pree­riaa – mär­kä­kor­va hevosen selässä siirtyy toiseen aikaan ja paik­kaan

Lähdetäänpä, portaat piiloon!
Lähdetäänpä, portaat piiloon!
Kuva: Jani Väisänen

Rinteestä, lepikon reunustaman polun mutkan takaa, kuuluu räsäys. Heti kuuluu tömäys. Tömäys on kuin rantteella olisi pudotettu iso pölkky.

Kuuluu pari huudahdusta. Dröfni säpsähtää alla.

Dröfni on yli kolmannestonnin painoinen hevonen.

Dröfnin ratsastaja on ensi kertaa minkään eläimen ratsailla. Istumista sirkusnorsun selässä 80-luvun alkupuolella, entisillä opiston pelloilla, ei lasketa.

Muutkin ryhmän miehet ovat aivan märkäkorvia ratsumiehiä – he ovat ratsastaneet aiemmin vain yhden tunnin.

Melkein joka ukko tosin on ”ratsastanut” yli puoli vuosisataa sitten, ilman satulaa, pojankoltiaisena omalla tai naapurin työhevosella.

Tallilla vieraileva vieras hauva saa lähdöt haasta.
Tallilla vieraileva vieras hauva saa lähdöt haasta.
Kuva: Jani Väisänen

Miehet ovat varttuneita. Hevoset ovat töissä. Ovat tottuneet kokemattomien ratsastajien otteisiin.

Tempauksistaan ja järjestämistään tapahtumista jo muutamassa vuodessa Kuusamoon muuttonsa jälkeen tunnetuksi tullut vieteriukko Markus Lebeitsuk on tällä kertaa innostanut miehet kokeilemaan ratsastamista, ihan oikeasti.

– ”Iskä, ootko tosissas”, säikähti tytär, kun sanoin, että olen menossa ratsastamaan, kertoo ruutupaitainen Timo Mustonen.

Mustonen on päässyt jo hyvissä vuosissaan eläkkeelle rajalta. Hän kertoo ennen lähtöä, tuppea vyöttäessään, että tottumuksesta puukko pitää olla vyöllä aina, kun mennään metsään.

Muutkin ovat jo eläkkeellä. Elämänkokemusta ja työuraa on Kuusamosta ja muualta.

Varttuneiden miesten opettajana ja oppaana toimii Nurminiemen ratsutilan Katja Alatalo.

Hevosten selkään noustaan tallityttö Eveliina Pesosen avustamana.

Hän tuo portaat.

Vaikka hevoset ovat pienempiä islannin hevosia, issikoita, tuntuu eläimen koko ja sen paisuvien lihasten hevosvoima jättimäiseltä, ainakin omiin avuihin verrattuna.

Katseesta ei ota selvää.

Hevosen katseesta ei ota tolkkua. Mitenhän se näkee ratsastajan?
Hevosen katseesta ei ota tolkkua. Mitenhän se näkee ratsastajan?
Kuva: Jani Väisänen

Kun ratsaille nousee elämässään ensi kerran, on tunne mieleenpainuva. Eläimen liike huojuttaa, hetken tuntuu, kuin istuisi korkealla jakkaralla veneessä. Epäilyttää, että alkaakohan huimata.

Vaistomaisesti sitä puristaa hetken jaloillaan vähän tiukemmin, ikään kuin kokeillen, että pysyyköhän tässä sitten, kun ollaan vauhdissa. Samalla kuitenkin muistaa jostain oppineensa, että jaloilla puristaminen on tyypillisesti lähtömerkki tai ainakin siihen suuntaan.

Dröfni liikahtaakin askeleen, mutta huomaa se itsekin, että eihän nämä ukot ole muutkaan vielä lähdössä liikkeelle. Hevonen asettuu ja jaloilla puristajakin löysää.

Ratsastusta on nyt edessä pari tuntia ja makkaran paistoakin.

Ennen lähtöä uskaltaa jo vähän hengittää. Jalat ovat jalustimissa.

Sitten jo mennään! Jotos seuraa Alatalon perässä.

Tai ei mennäkään. Dröfni ei liikahda. Tai liikahtaa, vaan ei menosuuntaan. Se ottaa sivuaskeleen yltääkseen polun pientareelle, jossa kasvaa heinää.

Hevonen repii heinää suuhunsa.

Miten tämä lähtikään käyntiin?

”Btruu”, oli pysähdy – ei se. Mutta maiskutukset suulla, se se oli! Tai niin ainakin isä muinoin kertoi, että sillä tavalla hevonen lähtee, kun auraa tai tukkirekeä pitää saada liikkeelle.

Maiskutukset ja kantapäillä kopautukset tuntuvat antavan vastakaikua, hevonen selvästi rekisteröi ne. Ei kuitenkaan lähdetä.

Alatalo ryhmän kärjessä näkyy jo huomanneen pinteen. Hän huutaa ohjeet puolen sadan metrin päästä.

– Vedä ohjista pää ylös!

Hevosen suussa olevia rautakuolaimia ohjilla käännettäessä ja edelleen maiskutellessa ja jaloilla varovasti vatkatessa eläin kääntyy kuin kääntyykin ryhmän mukaan.

– Vihreä ruoho taitaa maistua. Pitäkää suitset tiukemmalla! huutaa Alatalo ja jatkaa matkaa.

Nyt koko ryhmä seuraa.

Ei huimaa. Tunne on erityinen, juhlava.

Tätä hommaahan on kuvitellut niin monesti, että ratsastamisen luuli jo tietävänsä.

Tältä se sitten tuntuu. Satulassa on vähän niin kuin se, johon samaistui jo lapsena leikkiessä ja sarjakuvien, kirjojen, pelien ja elokuvien välityksellä ja yhäkin.

Moni nauttii länkkäreistä. Viimeksi preerialla ratsastamaan vei Cohenin veljesten elokuva Ballad of Buster Scruggs, HBO:n Westworldin kolmatta kautta odotellessa.

Veljesten elokuvan alkukohtauksessa lännen mies ratsastaa yksin, laulaa ja soittaa kitaraa, laulaa niin, että kanjonisola raikaa.

Lapsuuden kesät olivat loputonta lomaa. Aikaa riitti samota aavaa preeriaa. Teerirannalla, Tasalan kammarissa, luetut Tex Willerien vuosikerrat palaavat mieleen. Tex Willer oli pistoolisankari. Hän kuitenkin ymmärsi myös luontoa ja intiaanien elämää.

Myös muut miehet kertovat ratsastuksen tuovan mieleen lapsuuden sankarit ja lännenelokuvat. Selvästi villin lännen seikkailujen hahmoihin samaistuminen on iskostunut syvemmälle koko jengin neuroniverkostoon. Niin on, vaikka suomalainen arkielämä on ollut ratsastushommille vierasta.

Ratsastaminen tuntuu kuitenkin todella tutulta ja on kutkuttavan uutta, molempia samaan aikaan.

Mustonen kertoo metsästämisestään. On pohtinut jo aiemmin metsästystä ratsailta – jousella!

Ratsastamisen kehollisuus ja herkkyyttä vaativa yhteydenpito suureen eläimeen tekevät vaikutuksen. Opettelemista riittää tarpeeksi voimakkaaseen ja oikea-aikeiseen suitsista tempaisuun tai nykäisyyn. Taitoa tarvittaisiin, kun suuren eläimen tekee mieli haukata makupalaa.

Matka suunnataan ensin tallin takamaastoon tehdyille poluille. Sitten mennään Sossonniementien yli. Alatalo vahtii ryhmän tienylityksen. Ensikertalaisia tai näin kokemattomia ratsastajia ei kuulema normaalisti päästetä ison tien ylitykseen. Mutta nämä varttuneet miehet on luotettu nyt erikoistapauksena.

Tien yli mennään lentokentän hakkuuaukean kohdalta.

Suunta on takamaihin, hiekkaisille mäntykankaille.

Vedenottamo ohitetaan. Vanhoja hiekkakuoppia tarkkaillaan.

Rompetta ja hyvällä tahdolla romanttista rojua näkyy, tuolla ehkä vanha kamiina. Auton romu toisaalla.

Luonto on lähellä, yllä ja alla.

Taivaalla, kirkon suunnassa, havaitaan tummia pilviä. Ukkosta on ilmassa ja tuuli etelän puolella.

Saatuukohan tuo päälle?

Alatalolta kysellään, että säikkyisivätkö hevoset salamointia ja jyrähdyksiä. Ei kuulema huolta, kun ovat porukassa, laumaeläimet.

Tulia ei kuitenkaan tehdä puolimatkassa. Arvellaan, että parempi lie keretä mahdollisen ukkosen alta pois.

Markus Lebeitsuk ja Katja Alatalo vetävät ryhmää. Alpo Luukkonen, Timo Hietala ja Timo Mustonen mielivät tölttään.
Markus Lebeitsuk ja Katja Alatalo vetävät ryhmää. Alpo Luukkonen, Timo Hietala ja Timo Mustonen mielivät tölttään.
Kuva: Jani Väisänen

Dröfnin kiinnostus ruohon syöntiin vähän väliä antaa tilaisuuden kokeilla hetkellistä vauhdin nostamista. Kun hevonen pysähtyy jälleen, se saa nyhtää hetken.

Kopautan kantapäät kylkiin ja polvet lapoihin, kumartuminen etunojaan ja suitsilla pientä läpsettä, suu päästelee liikkeeseen, ainakin omasta mielestä, kannustavia äännähdyksiä – kuten lännenelokuvissa – ja vot! Hevonen kiihdyttää kohti muita.

Dröfni ottaa muutamat raviaskelet suoralla, tai tölttää tai menee miten lie.

Liekkö tuo luvallistakaan, mutta kun ei ollut mitään puhetta. Kerta riittää, hevosen sai vauhtiin. Mieleen paisuu pieni omahyväinen tyytyväisyys.

Mäkiä mennään ylös ja alas.

– Ylös mentäessä hevosta auttaa eteenpäin nojaaminen ja alas taakse! huutaa Alatalo ohjeet.

Näitä hevosia ei ole kengitetty ja ne valitsevat mukavammat kavion alat. Eivät kulje mielellään sepelillä. Ratsastajat luottavat eläinten reittivalintoihin ja mikromanagerointi tuntuukin turhalta.

Polku kääntyy lepikon taakse ja haveri sattuu, tai olisi voinut sattua.

Roskanheittäjän viskaaman kovamuovisen leipäpaketin päälle astunut hevonen nousee takajaloilleen...

...Lue Koillissanomien näköislehdestä, mitä tapahtui matkan äkisti saamassa käänteessä.

Ukkospilvi purjehtii ohi iän puolelta. Kesäsade vilvoittaa paluumatkalla.

– Olisipa polleaa ratsastaa torille ja heittää suitset sellaiselle puomille saluunan edessä, veistellään nyt.

Kuivaa kurkkua kostutellaan pian. Hevoset pääsevät lepäämään ja syömään heinää pilttuuseen.

Kokoonnutaan kotaan. Verestä matkaa painellaan muistiin.

Sateensuojaan ollaan tyytyväisiä. Alatalo tekee tulet.

Katja Alatalo kuulee erämiehiltä vinkkejä nokipannukahvin keittoon.Nokan selvittämistä eivät miehet sentään vaadi. Toimenpidettä pidetään useimmiten turhana ja jopa kahvin selvyyden vaarana. Kahveja ei myöskään säikytetä. Annetaan vaan laskeutua rauhassa nautittavaksi.
Katja Alatalo kuulee erämiehiltä vinkkejä nokipannukahvin keittoon.Nokan selvittämistä eivät miehet sentään vaadi. Toimenpidettä pidetään useimmiten turhana ja jopa kahvin selvyyden vaarana. Kahveja ei myöskään säikytetä. Annetaan vaan laskeutua rauhassa nautittavaksi.
Kuva: Jani Väisänen

Opas keittää taitavasti nokipannukahvit.

Ukot arvioivat hyväntahtoisesti pannun asemaa suhteessa liekkeihin. He kertoilevat nuoremmalleen yhdestä ja toisestakin erällä tunnetusta konstista ja keinosta.

Miehet liikkuvat jo sanain satuloissa suorastaan pohjoisen erämaan kahvikulttuurin saloilla ja salaisuuksissa. Monet tiedot auttaisivat juuri sen todellisen nokipannukahvin kiehautuksessa.