Vuoden 2016 päivät käyvät vähiin ja monet ihmiset tekevät tilinpäätöksen tapahtumista juuri ennen vuodenvaihdetta.
Itselleni vuosi on ollut ikimuistoinen, johon on mahtunut paljon iloa ja riemua, mutta myös pysäyttäviä hetkiä.
Terroristi-iskujen ja vihapuheiden lisäksi tänä vuonna mieleni sai matalaksi muusikko David Bowien kuolema.
Bowien kuolema tuntui epätodelliselta.
Artisti on ollut elämässäni mukana pikkupojasta lähtien ja olin pitänyt häntä kuolemattomana.
Mutta niin vain elämä osoitti, ettei kukaan selviä täältä hengissä. Lähtö tulee ennemmin tai myöhemmin, Bowielle se tuli mielestäni aivan liian aikaisin.
Bowien lähtö otti niin koville, etten ole vieläkään pystynyt kuuntelemaan hänen tuotantoaan kuolinuutisen jälkeen. Ehkä jonakin päivänä palaan hänen hienojen teostensa äärelle.
Mennyt vuosi on ravistellut musiikkimaailmaa muutenkin. Poissa ovat nukkuneet muun muassa Prince ja Leonard Cohen.
Mutta ilo voittaa aina surun.
Viime kesän koin erityisiä ilon hetkiä, kun olin seuraamassa jalkapallon EM-kisoja Ranskassa.
Käsitykseni mukaan olin ainoa koillismaalainen, joka oli paikan päällä seuraamassa suurtapahtumaa.
Viikon aikana pääsin näkemään, kuinka valtava voima jalkapallolla on.
Kuusi tuntia ennen ottelua täydessä junassa laulaneet slovakialaiset, stadioneiden yllä pörränneet helikopterit ja erittäin jännittyneet pelaajat ovat muistoja, jotka säilyvät mielessäni hautaan asti.
Iloa ovat tuoneet myös pienet ja yksittäiset hetket arjessa.
Monesti ilon ja onnen tunteeseen ei tarvita helikoptereita ja laulavaa ympäristöä, vaan tavallisia arjen asioita.
Kiitoksia, lempeitä hymyjä ja kauniita eleitä – niitäkin tämä vuosi on ollut pullollaan.
Jatkukoon tunteiden vuoristorata myös ensi vuonna.
On paljon parempi, että mielialat vaihtelevat kuin se, että elämä on tasapaksua ja vailla tunteita.