Pelottaa kauheasti! Pieni Marianne Niemi ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Edessä on pienen lapsen silmin valtavalta näyttävä alamäki. Isä on juuri laittanut remmeillä kiinnitettävät sukset tytön jalkaan. Teuvan Kauppilankylässä sijaitsevan kotipihan mäki pitäisi laskea alas suksilla, että pääsee koulumatkalle.
Kun mäen laskee ensimmäisen kerran, väistyy pelko.
Marianne Niemi voisi kertoa sen perinteisen tarinan siitä, miten hän hiihti lapsena yhteensä 10 kilometrin matkan kouluun ja takaisin, koska koulukyytejä ei ollut. Hän voisi kertoa, miten hiihdosta innostunut isä innosti tyttärenkin lajin pariin. Hän voisi kertoa, miten hän muiden lailla ihaili tuolloin Eero Mäntyrantaa.
Hän voi myös kertoa tarinan siitä, miten hän kansallisissa kisoissa menestyneenä lopetti aktiivisen kilpahiihtämisen 25-vuotiaana, mutta on nyt 61-vuotiaana moninkertainen maailmanmestari.
Viimeisimmäksi parhaudesta palkittiin tammikuussa veteraanien MM-hiihdoissa. Niemi hiihti Yhdysvaltain Minneapolisissa käydyissä kisoissa kolme henkilökohtaista kultaa ja yhden viestihopean.
Syntyjään eteläpohjalaisen Marianne Niemen iloisuus on tarttuvaa ja murre leveää. Se on jäänyt pysyvästi teuvalaissyntyisen naisen puheeseen, vaikka hän ehti asua ennen Kuusamoon tuloaan 37 vuotta Kristiinankaupungissa. Mikä naisen toi Kuusamoon 2,5 vuotta sitten?
– Lumi ja mies, Niemi naurahtaa.
Voi olla, että sanat ovat toisessa järjestyksessä. Voi olla, että niitä ei laiteta järjestykseen. Mikään ei vaikuta olevan tälle naiselle vakavaa hiihtoa lukuunottamatta. Siihen hän suhtautuu itsekurilla, sillä hiihtäminen maailman huipulla vaatii paljon.
– Se vaatii enemmän kuin moni kuvittelisi. Veteraanisarjoissakin on ihan kokopäiväisiä hiihtäjiä. Siellä ei menesty, jos vain harrastelee, Niemi huomauttaa.
Juuri lajin vaativuus sai Niemen lopettamaan kilpauran 25-vuotiaana. Parhaimmillaan kansallisissa kisoissa hän saavutti yhdeksännen sijan, mutta sijat siitä ylöspäin olivat vaatineet enemmän, jopa kokopäiväistä, panostamista.
– Työ on ehkä kuitenkin ollut se ensimmäinen asia. Ei ehkä ollut sellaista tilannetta, että olisi alkanut satsata täysillä hiihtoon, fysioterapeuttina työuransa tehnyt Niemi pohtii.
Hiihto jäi harrastukseksi ja massahiihtotapahtumissa kulkemiseksi. Kilpailuvietti nosti päätään uudestaan 35-vuotiaana.
– Kristiinankaupungissa oli SM-kisat. Ajattelin, että kun kerran hiihdän, miksi en osallistuisi. Voitin kisat.
Niemi alkoi olla pian taas tuttu näky pitkillä matkoilla. Ne ovat olleet hänen intohimonsa aina. Parhaiten sytyttävät yli 50 kilometrin matkat. Esimerkiksi 90 kilometrin mittaiselle Pirkan Hiihdolle Niemi on osallistunut 15 kertaa, 50 kilometrin mittaiselle Finlandia-hiihdolle parisenkymmentä kertaa.
– Ehkä siinä saa enemmän hiihdon iloa ja rääkättyä itseään, etsittyä rajojaan. Hyvän olon tunne sen jälkeen on sitten sitä suurempi. Jos hiihdät vain vitosen, se on siinä, et saa itseä niin poikki ja rasitettua itseäsi niin paljon, Niemi analysoi pitkien matkojen koukkuja.
– Pitkät hiihdot ovat aina haaste. Hyvän olon tunne hiihdon jälkeen on se juttu.
Huipulle pääseminen ja menestyminen on ihan yhtä lailla kovan työn takana kilpaili sitten veteraanien sarjassa tai yleisessä sarjassa. Niemeltä se vaatii päivittäistä lenkkeilyä, lihaskuntotreeniä kerran tai kahdesti viikossa ja aikataulujen yhteen sovittamista.
Niemi urheilee hänkin työn ohella. Tosin hän ei työskentele enää täysipäiväisesti. Se mahdollistaa muun muassa sen, että nainen voi pyrähtää hiihtolenkille koska tahansa. Kotikäyntejä ympäri Kuusamoa tekevän naisen autossa kulkevatkin sukset aina mukana.
Pääsääntöisesti lenkille ja ladulle on helppo lähteä.
– Ei aina. Välillä miettii, että olisi mukavampi tehdä jotain muuta. Sitten taas miettii, että jos meinaan kisailla, pitää lenkille mennä, Niemi kertoo.
Vaikka menestyminen on kovan työn takana sarjasta riippumatta, eroaa yleinen ja veteraanisarja Niemen mielestä yhden asian kohdalla.
– Yleisestä tämä poikkeaa ehkä juuri sillä tavalla, että veteraaniporukassa meillä ei tule kismoja, vaan tämä on yhdessäoloa, vaikka kilpailemmekin.
Ensimmäiset veteraanien MM-hiihtojen mestaruudet Niemi hiihti Alaskassa vuonna 1992. Seuraavan kerran hän kilpaili, kun kisat olivat Suomessa Vuokatissa. Kilpailuinto on puraissut nyt viime vuosien aikana kunnolla.
Mikä naista oikein ajaa kilpaladuille?
– Ehkä se on kilpailuvietti. Jokaisella täytyy olla sellainen kilpailuvietti, että haluaa mitata omaa kuntoansa.
Hiihtämistä Niemi aikoo jatkaa niin kauan kuin pysyy terveenä. Tähtäimessä ovat ainakin ensi vuonna Norjassa hiihdettävät MM-kisat. Ensi viikolla suuntana on puolestaan Jyväskylä, jossa kilpaillaan veteraanien 50 kilometrin hiihdon SM-mestaruudesta.
Niemi on tavallaan saavuttanut veteraanisarjassa kaiken saavutettavan nousten palkintopallille kerta toisensa jälkeen. Mitali kaulassa ajatukset saattavat kulkeutua nuoruuteen ja haaveisiin, jotka jäivät silloin osittain toteuttamatta.
– Olisi halunnut hiihtää enemmän, mutta elämäntilanne ja työtilanne veivät mukanaan. Sen kaiken asetti ykköseksi. Ajatteli, että eihän hiihto anna mitään toimeentuloa, Niemi muistelee.
– Kun se on mahdollista, haluaa vielä toteuttaa niitä juttuja, jotka jäivät tavallaan toteuttamatta.
Marianne Niemi
61-vuotias veteraanihiihtäjä, joka edustaa nykyään Kuusamon Erä-Veikkoja.
Hän saavutti tammikuussa veteraanien MM-hiihdoissa kolme kultaa ja yhden hopean. Kulta tuli yli 60-vuotiaiden 30 kilometrin, 15 kilometrin ja 7,5 kilometrin perinteisillä matkoilla. Kisat käytiin Yhdysvaltain Minneapolisissa.
Niemen muut saavutukset veteraanien MM-hiihdoissa: 2016 Sveitsissä hän hiihti saavutti kullan, hopean ja kaksi pronssia.
2016 Vuokatissa hiihdetyissä vastaavissa kisoissa saaliiksi tuli yksi kulta ja yksi.Veteraanien MM-kisoista Alaskasta mukaan lähti kaksi kultaa ja yksi hopea.
Niemi on lähtöisin Teuvolta. Hän asui 37 vuotta Kristiinankaupungissa ja muutti 2,5 vuotta sitten Kuusamoon.
