Poika tuli innosta hihkuen tässä eräänä kesäpäivänä kotiin. Kalareissu oli ollut antoisa ja kalamies lappoi tiskipöydälle hauen jos toisenkin. ”Teetkö äiti noille jotakin” – pyyntö vain kaikui portaissa kalastajan painuessa jo muihin kiinnostuksen kohteisiin. Ajatteli kait oman osansa jo tehneensä perheen ruokkimisen suhteen.
Siinäpä meni sormi suuhun. Voisi näin nätisti ja vähän hävetenkin sanoa, että meidän taloudessa elää enemmän cityihmislajin aikuisedustajia. Harvemmin meitä on tavattu rantapusikoissa virveli kädessä. Kalastamme kalakeittokalamme yleensä markettien kylmäaltaista. Siellä kun uiskentelee valmiiksi perattuja ja fileoituja kalalajeja.
Entäs nyt, kun jälkikasvussa näyttää tulevan esiin eräilyinnostusta. Tämä tarkoittaa sitä, että kalansaalistakin on odotettavissa ja niille kaloille tulisi osata tehdä jotakin. Ruokaa toki kalasta osataan tehdä, mutta se perkaaminen ja ennen kaikkea fileoiminen vaan ovat taitoja, jotka ovat jääneet meille tarpeettomina opettelematta.
Perkaaminen ja fileoiminen ovat taitoja, joita yhä harvempi osaa. Toki kalamiehet ja -naiset ovat asia erikseen, mutta ellei kalastusta itse harrasta, ei taitoa tarvitse tai se unohtuu. Oma tuntumani on, että kalankäsittelytaidot ovat katoavaa kansanperinnettä. Saman asian näkee kalatiskeistäkin, joissa pitkälle jalostetut tuotteet lisääntyvät koko ajan.
Joku voisi sanoa tätä uusavuttomuudeksikin ja sitä se onkin siinä tapauksessa, jos kyseinen taito on omassa arjessa tarpeellinen. Uusavuttomuuden mittari on se, pärjääkö taidoillaan arkisissa tilanteissa.
Tarpeelliset taidot muuttuvat kehityksen ja elämäntapojen muuttumisen myötä. Vanhojen taitojen rinnalle on tullut paljon uusia asioita, esimerkiksi digitalisaation myötä. Siinä missä kalanperkaamistaidot olivat aikaisemmin jopa elinehto, täytyy tänä päivänä osata uiskennella toisenlaisissakin verkoissa.
Kaikkea ei tarvitse osata itse, mutta mikäli kalainnostus perheessämme jatkuu, on parasta niin lasten kuin aikuistenkin opetella kalan käsittely järvestä pannulle.
Meidän kalatarinamme jatkui siten, että poika kutsuttiin ystävällisesti takaisin keittiöön vonkaleiden ääreen ja yhdessä netti auki. Kalan perkaamisen niksit olivat minulla lapsuudesta vielä hämärästi muistissa, mutta se fileoiminen ja ne hauen lukuisat ruodot! Niiden edessä sormi meni suuhun.
Pojan kanssa siinä sitten vieretysten seistiin veitset kädessä. Vuorotellen katse kalassa ja vuorotellen puhelimen ruudussa, jossa pyöri youtube-video hauen fileoimisesta. Eihän siitä ensikertalaisilla nättiä jälkeä tullut, mutta jotakin päätyi sentään paistinpannullekin voin, suolan ja valkopippurin kanssa pyöriteltäväksi.
Ja kyllä oli hyvää.