Muistan elävästi syyskuisen päivän vuonna 2000. Sydneyn olympialaiset olivat parhaillaan käynnissä ja olimme kerääntyneet koulukavereideni kanssa jonnekin vanhan lukion uumeniin seuraamaan miesten kuulafinaalia. Arsi Harju työnsi kilpailussa oman ennätyksensä ja toi Suomeen maamme ensimmäisen kuulantyönnön olympiakullan yli kahdeksaankymmeneen vuoteen. Tuosta hetkestä on kulunut pian tarkalleen kaksikymmentä vuotta, ja edelleen Arsi Harju on viimeisin suomalainen yleisurheilun olympiavoittaja. Miten tämä on mahdollista?
Suomalaisella yleisurheilulla on valtavat olympia- ja menestysperinteet. Jos Hannes Kolehmainen aikoinaan sananparren mukaisesti juoksi Suomen maailmankartalle, voidaan hyvällä omallatunnolla sanoa suomalaisen urheilujohtamisen juonineen Suomen sieltä pois.
Yleisurheiluväki vakuuttaa, että laji houkuttelee edelleen lahjakkaita nuoria. Jos näin todella on luulisi tyhmemmänkin ymmärtävän, että sitten syyn nykyiseen yleisurheilun heikkoon yleistasoon täytyy löytyä järjestelmästä. Tässä yhteydessä täytyy toki muistuttaa, että tänä kesänä on nähty monia lupaaviakin tuloksia yksittäisiltä urheilijoilta myös paljon hehkutettujen aiturinaisten takana, mutta silti yleistaso on edelleen kaukana olympiatasosta.
Tulostaso tämän päivän huippuyleisurheilussa maailman laajuisesti on jäätävän kova. Kaikkialla muualla paitsi armaassa kotimaassamme urheilijat tuntuvat pystyvän keskittymään harjoitteluun ja totaaliseen omistautumiseen asiaansa. Yleisurheilun mahtimaissa liikenevät rahavarat pyritään kohdistamaan suoraan urheilijaan. Suomessa sen sijaan lajiliiton alaisuuteen perustetaan työryhmä, muutostyöryhmä, tarkkailuryhmä ja seurantaryhmä. Näissä saunakavereiden toisilleen luomissa keinotekoisissa suojatyöpaikoissa voidaan sitten yhdessä syyttää urheilijoiden menestymättömyydestä kaikkia muita, paitsi omaa osaamista.
Yleisurheilun asiantuntijat ovat jo vuosikausia kaipailleet Suomeen huomattavasti ammattimaisempaa ja parempaa valmennuskulttuuria. Tässäkin asiassa keskiössä on raha. Kunnianhimoisia ja urheilijaa eteenpäin puskevia osaajia varmasti löytyisi, jos siitä vain joku maksaisi. Lahjakortti urheilukauppaan, lounas paikallisessa ravintolassa ja etelän leiri Riihimäellä eivät valitettavasti tänä päivänä riitä houkuttimeksi yhdellekään vakavasti otettavalle huippuvalmentajalle.
Rahaa ammattimaisten valmentajien palkkaamiseen ei lajiliitolta valitettavasti tunnu saunakavereiden, sidosryhmien ja urheiluopistojen pyörittämisen jälkeen oikein löytyvän. Tuntuu jokseenkin käsittämättömältä, että maamme ehdottomiin kärkiurheilijoihin vuosikausia kuulunut, ja tosissaan Tokion olympialaisiin satsannut kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä esimerkiksi joutui vakavasti pohtimaan uransa jatkoa, koska rahaa valmentajan palkkaamiseen ei mistään löytynyt.
Jotain oleellista suomalaisesta yleisurheilujohtamisesta selviää, kun tarkastelee harvojen tällä hetkellä kansainvälisesti vertailukelpoisten urheilijoidemme tarinoita. En muista kenenkään heistä esimerkiksi haastatteluissa ylistäneen suomalaista järjestelmää tai urheilijapolkua. Jokainen heistä on raastanut tiensä huipulle enemmän ja vähemmän omillaan, järjestelmästä huolimatta, ei suinkaan sen ansioista. On merkille pantavaa, että suomalaiset yleisurheilijat monesti menestyvät mainiosti junioritasolla, mutta aikuisten armottomassa ja täyden sitoutumisen vaativassa kilpailuympäristössä vähitellen hiipuvat pois. Tämä jos joku on merkki järjestelmän täydellisestä epäonnistumisesta. Urheilijalle ja tämän sidosryhmälle ei kyetä turvaamaan riittäviä resursseja ammattimaiseen toimintaan.
Suomalaisessa yleisurheilussa olisi nyt täydellisen uusiutumisen paikka. Pöhöttyneet ja koukeroiset organisaatiot tulisi räjäyttää atomeiksi, ja siirtää urheilija – valmentaja – yhteistyö kaiken keskiöön. Mikäli tämän hetkistä puuhastelua jatketaan, saamme odottaa seuraavaa suomalaista yleisurheilun olympiakultaa vielä vähintään seuraavat 20 vuotta.
