Arvio: Mauno Koi­vis­ton elä­mä­ker­ran en­sim­mäi­nen osa esit­te­lee kiih­keän nuoren so­sia­lis­tin, joka ottaa ensi as­ke­lei­taan kohti huippua

Tapio Bergholmin kirjoittaman Mauno Koivisto -elämäkerran ensimmäinen osa tarjoaa lukijoille uutta ja jopa yllättävää tietoa.

Tellervo ja Mauno Koivisto kotioloissa. Kuva julkaistiin Ilta-Sanomissa niin, että Tellervosta näkyi vain kahvipannua kannatteleva käsi.
Tellervo ja Mauno Koivisto kotioloissa. Kuva julkaistiin Ilta-Sanomissa niin, että Tellervosta näkyi vain kahvipannua kannatteleva käsi.
Kuva: Kiihkeä Koivisto -kirjan kuvitusta

Tapio Bergholm: Kiihkeä Koivisto. Nuoruus. Sota. Onni. 1923–1959. Otava 2020.

Äkkipäätään luulisi, että edesmenneestä tasavallan presidentistä Mauno Koivistosta olisi kerrottu jo kutakuinkin kaikki kertomisen arvoinen. Mitä on jäänyt vielä julki tulematta?

Itse asiassa paljonkin. Historiantutkija, tohtori Tapio Bergholmin Koivisto-elämäkerran ensimmäinen osa tuo esille uutta, vieläpä yllättävää. Haaste taitaa kasvaa jatkossa, sillä Koiviston myöhemmät vaiheet tunnetaan jo huomattavasti tarkemmin. Kun Koivisto kävi presidentinvaalikampanjaa, häneltä kysyttiin, minkä sortin sosialisti hän oikein oli. Hohtimien kanssa saatiin kiskotuksi vastaus: bernsteinilainen, jolle liike oli tärkeämpi kuin päämäärä.

Sanapari ”Kiihkeä Koivisto” tuntui ennen kirjaan tarttumista rankalta liioittelulta. Mutta kyllä, nuorena Koivisto oli hyvinkin kiihkeä sosialisti, joka uskoi tosissaan sosialismiin ja suunnitelmatalouteen. Hän etsi vakavissaan kolmatta tietä kapitalismin ja neuvostososialismin välistä.

Koivistoon sopiikin paremmin kuin hyvin Winston Churchillin sanonta: ”Ellei ole nuorena radikaali, ei ole sydäntä, ellei ole vanhana konservatiivi, ei ole järkeä.

Koivistosta olisi voinut tulla muutakin kuin pääministeri, Suomen Pankin pääjohtaja ja presidentti. Hän luki nuoresta pitäen tavattoman paljon, eikä vain suomeksi, harjoitteli eri kirjoitustyylejä ja kirjoitti runojakin. Koivisto kirjoitti ahkerasti lehtiin, nimellä ja etenkin nimimerkillä Puumies. Tiedemiehen ura olisi ollut täysin mahdollinen.

Toisinkin olisi voinut käydä. Koivisto kirjoitti päiväkirjaansa 28.1.1945: ”Elämän päämääräni on vakituinen työpaikka rauhallinen koti puutteeton toimeentulo, käytännölliset lämpimät vaatteet. Mitä vielä? Ei mitään!

"Kirja oikaisee sitkeänä eläneen legendan, että Koivisto olisi ollut kaukopartiomies. Näinhän ei ollut."

Loppuvuodesta syntyneen Koiviston koulumenestys oli aluksi heikkoa, mutta tahti kiihtyi. Hän suoritti ylioppilastutkinnon yksityisoppilaana ja jatkoi tohtoriksi asti. Akateeminen menestys oli tuohon aikaan harvinaista työläistaustaiselle.

Bergholm tuo hyvin esille kodin peruina tulleen Koiviston voimakkaan uskonnollisuuden. Hänen Juho-isänsä ei uskonsa vuoksi syönyt sianlihaa, ei tehnyt työtä lauantaisin eikä saanut sapattina sytyttää edes tulta. Lasiin hän ei sen sijaan sylkenyt. Koivisto sai rokotukset vasta armeijassa.

Isä ja poika kävivät sotavuosina vilkasta kirjeenvaihtoa. Tallessa olevat kirjeet antavat kirjalle arvokasta ajankuvausta. Poika päätti yhden kirjeensä terveisiin Suur-Suomesta. Kirja oikaisee sitkeänä eläneen legendan, että Koivisto olisi ollut kaukopartiomies. Näinhän ei ollut.

Onnikin pilkahtelee sieltä täältä. Leskeksi varhain jääneen isänsä lailla Koivistolla oli konstikas suhde pariutumiseen. Tilanne muuttui, kun vastaan tuli Tellervo Kankaanranta. Päiväkirjan kirjoittaminen loppui siihen paikkaan. Tellervo kirjoitti siihen viimeisen merkinnän: ”Tästä alkaa ilmeisesti onnellinen avioelämä, koskapa mitään ei ole kirjoitettu. ’Onnellinen elämä on kulttuurin vihollinen.’”

Koiviston tie demariksi alkoi sodan jälkeen. Hänen naiivi sosialismiuskonsa hymyilyttää jälkikäteen, mutta 1940- ja 1950-luvuilla maailma näytti toiselta. Tuota uskoa ei pidä sotkea tuolloin kommunistien tavoittelemaan malliin, jota vastaan Koivisto kävi Turun työpaikoilla kovia kamppailuja. Velipoika oli kyllä kommunisti.

Koivisto soti kommunisteja vastaan myös kynällä. Kirjoitustyyli oli jo tuolloin omaperäistä ja hyvinkin pisteliästä, mutta ei läheskään niin koukeroista kuin myöhemmin. Kiihkeän Koiviston viestejä ei tarvinnut vielä arvailla.

"Koivisto halusi saada kotiryssiltä selville, miksi ja keitä demareita Neuvostoliitto hyljeksi."

Koivisto oli asevelisosialisti ja kyynärpäitään myöten mukana demarien jäsentenvälisissä. Puoluehajaannus oli Bergholmin mukaan Koivistolle onni onnettomuudessa, koska hän pääsi sen ansiosta puoluejohdon suosioon.

Kun Koivisto siirtyi Helsinkiin työväen säästöpankin toimitusjohtajaksi, hän alkoi lipua omalle tielleen. Aiemmin hyvinkin läheiset välit puolueen nokkamiehiin Väinö Leskiseen ja Kaarlo Pitsinkiin jäähtyivät.

Koivisto alkoi solmia suhteita maalaisliiton K-linjaan ja liittyi Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Hänellä oli jo tuolloin kaksikin kotiryssää Tehtaankadulla. Heidän nimensä Koivisto kirjoitti päiväkirjaansa, kai varmuuden vuoksi, kyrillisin kirjaimin.

Koivisto halusi saada kotiryssiltä selville, miksi ja keitä demareita Neuvostoliitto hyljeksi. Hän kertoi paljon myöhemmin, että muutakin tietoa tuli: ”Niiden keskustelujen parasta antia oli se, että niissä kuuli, mitä heille muut olivat Suomesta puhuneet. Kun he tekivät kysymyksiänsä, niin kysymyksistä tiesi, mitä heille oli kerrottu. Usein se oli tärkeätä informaatiota kotoisesta politiikastamme.

Koivisto kääntyi uudelle ulkopoliittiselle linjalle vähän samoin kuin Urho Kekkonen sodan aikana. Äkkikäännös vei kuitenkin Koiviston sivuraiteelle puolueessaan.

Matka korkeimmalle huipulle oli vasta edessä. Kirjasta näkee, että sinne Koivisto halusi.

Kriitikko kiteyttää

Huomionarvoista: Kirja on lähteytetty esimerkillisesti. Koiviston julkiset kirjoitukset ja yksityinen kirjeenvaihto antavat hyvää ajankuvaa.

Parannettavaa: Bergholm katsoo Koivistoa väliin turhankin voimakkain demarisilmälasein. Koiviston linjanmuutoksesta 1950-luvun lopulla olisi lukenut enemmänkin.