Arvio: Nyt jos koskaan on aika he­rät­tää unes­taan Posion karhu – Kuu­sa­mon näyt­tä­mön ajan­koh­tai­nen juh­la­mo­no­lo­gi Reino Rinteen teks­tei­hin antaa paitsi tai­de-elä­myk­sen, myös ajat­te­le­mi­sen aihetta

Viihdekuoro Kuusankan johtaja Signe Kyllönen ja monologin esittäjä Esa Tikkanen saavat yleisöltä ansaitut aplodit.

Kuva: Pirkko Mäkelä

Kuusamon näyttämön Rinteen laella -monologi on onnistunut valinta juhlistamaan kolmea merkkipaalua: Kuusamon 150 -, Kuusamon Näyttämön 70 - ja Suomen Harrastajateatteriliiton 70-vuotistaivalta.

Nyt jos koskaan on aika herättää unestaan Posion karhu, koskisoturi, itseoppinut lehtimies ja vapaa kirjailija, sillä Reino Rinteen kaltaiselle tinkimättömälle elämänsuojelijalle on tarvetta ympäristöongelmien kanssa painivassa maailmassa.

Reino Rinteen laajasta tuotannosta riittää aineksia monenlaisiin taiteellisiin tulkintoihin. Rinne kuvaa itse tekstejään uforismeiksi, ajatusproteeseiksi ja runojutelmiksi. Yli kolmenkymmenen teoksen joukossa on romaaneja, novelleja, pamfletteja sekä runo- ja aforismikokoelmia. Rinteen elämänsuojeluun keskittyvä tuotanto on oloissamme ainutlaatuinen. Rinteen laella -monologin tulkitsija ja dramatisoija Esa Tikkanen on löytänyt Rinteen teksteistä kirjailijan herkän puolen, sen vähemmän tunnetun.

Kirjailijana Reino Rinne on jäänyt marginaaliin, sillä hänen teoksissaan sisältö korostuu muodon kustannuksella, Rinteestä väitöskirjan julkaissut Pentti Sillanpää kirjoittaa.

Rinne halusi, että jokainen ymmärtää hänen tekstinsä. Niihin tuli sellaista kirveellä veistämisen estetiikkaa. Rinne kirjoittaa kirjallisuuden ja journalismin leikkauspisteessä, hänen runonsa ja aforisminsa lähentelevät journalistista kommentointia.

Reino Rinteen perustaman Koillissanomien tehtävänä oli Koillismaan imagon luominen ja vahvistaminen.

Kuva: Pirkko Mäkelä

Monologi alkaa päiväkirjamerkinnällä 13.4.1940. Reino Rinne kuvailee, miltä tuntuu päästä rintamalta kotiin, nauttia arjesta läheisten kanssa. Hakkapeliitta -lehdessä 8.8.1944 hän kuvaa rintamareportterina realistisesti taistelujen kulkua sotilaiden näkökulmasta. Rinteen teksteissä korostuu sodan järjettömyys.

Koillissanomien perustaminen vuonna 1950 sivuutetaan monologissa lyhyesti. Tässä kohdin jäin kaipaamaan Koillismaan -käsitteen esilletuloa. Rinnehän alkoi rakentaa lehden levikkialueesta Koillismaata ja sille maakunnallista identiteettiä. Rinteen Koillismaahan kuuluivat isot kunnat Kuusamo ja Pudasjärvi ja niiden kainaloiset Posio ja Taivalkoski. Toki sana Koillismaa tulee esille teksteissä tuon tuostakin, erityisesti Rinteen sanoittamassa ja Lauri Marttisen säveltämässä Koillismaan laulussa. Lehtimiehen työtään Reino Rinne kuvailee värikkäästi: Lehtimiehen ammatti on pirullinen, mutta ihana. Sen varjopuoletkin ovat valopuolia.

Viihdekuoro Kuusankalla on tärkeä rooli Rinteen laella -monologin kokonaisuudessa 

Kuva: Pirkko Mäkelä

Rinteen tekstien vuoropuhelu kauniisti soivan Viihdekuoro Kuusankan kanssa toimii hyvin. Esa Tikkasen tulkinta, upeat kuvat ja laulujen sanat täydentävät toisiaan, luovat tiheää tunnelmaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Elämä on niin surullista -runon jälkeen Kuusanka -kuoro laulaa hitaasti tilassa liikkuen, led-valojen loisteessa kansansävelmän Katselin taivaan tähtiä. Esityksen visuaalisesta ilmeestä ja äänimaailmasta vastaavat Timo Törmänen ja Otto Tuloisela onnistuvat hienosti. Runsaan kuva- ja videomateriaalin joukkoon on Kuusamon Näyttämö saanut käyttöönsä toimittaja Wesa Rinteen laajan kuva-arkiston. Rinteen suvun vaakuna on yleisön ihailtava ennen esityksen alkua ja väliajalla.

Kuusamon koskien suojelusta tuli Kitkan Suonnansaaressa syntyneelle Reino Rinteelle elämän korkeakoulu. Rinne todisti, että oppineisuus ei ole sidottu instituutioihin, ihmisen oma tahto ratkaisee. Kuusamon koskien suojelua pidetään merkittävimpänä luonnonsuojelun voittona Suomessa. Suurin ansio siitä kuuluu Reino Rinteelle. Koskien suojelua hän perusteli paikallisten ihmisten eduilla ja perinteisen elämäntavan ja elinkeinojen säilyttämisellä. Runossaan Jumalainen vesi Rinne kirjoittaa:

Autosta nykyihminen tietää toki enemmän kuin elinehdostaan vedestä.

Me elämme vedestä – mitä jos se lakkaa palvelemasta ihmistä.

Reino Rinteen myöhäistuotannossa korostuu luonnon henkinen merkitys ihmiselle. Rinne kokee olevansa osa luontoa ja luonto henkilöityy hänen teksteissään. Erityisen tärkeänä Rinne pitää metsiä, jotka ovat osa identiteettiämme ja elämisen ehto. Samoja paskiaisia -runo kokoelmasta Kaukopuheluja on Esa Tikkasen esittämänä hauska ja puhutteleva. Runossa metsuri juttelee kuuselle:

Sinähän humiset. Mitä sinä sihiset? Mistä sinä kuusi juttelet? Sano selvemmin. Miksi ihminen ei ymmärrä puiden puhetta. Emmehän me yritäkään ymmärtää. Eikö me olla kavereita kuusi. Samoja paskiaisia molemmat.

Ohjaaja Maria Mustonen, dramatisoija Esa Tikkanen ja kuoronjohtaja Signe Kyllönen ovat saaneet puolentoista tunnin esitykseen rytmiä ja vaihtelua. Varsinkin toinen puoliaika on upea, ehjä kokonaisuus. Esa Tikkasen tulkinta on monipuolista ja vakuuttavaa. Näyttämön pelkistetty lavastus on toimiva. Kuusanka- kuoron puvustus vaihtuu välillä sota-ajan mustasta maan ja ruskan väreihin, jotka erottuvat kauniisti tummasta taustasta. Kuusamon Näyttämön tarjoama monen taiteenlajin yhdistelmä antaa katsojalle hienon taide-elämyksen lisäksi ajattelemisen aihetta ja herättää kiinnostuksen tutustua Rinteen teksteihin tarkemmin.

Meidän on suojeltava Luontoa tullaksemme itse suojelluiksi, kartettava tuhoamasta Luontoa jotta emme itse tuhoudu. Luonto on ihmisen suojelija, Rinne kirjoittaa.