Joitakin vuosikymmeniä sitten olin Oulangalla perinneniittyä kunnostamassa. Hikoiltuani aikani suolla viikatteen varressa istahdin hetkeksi mättäälle levähtämään.
Samalle mättäälle viereeni tuli itseäni pari vuosikymmentä vanhempi mies. Hän kertoi asuvansa Irnin puolessa ja olevansa lähtöjään Tavajärven Mannisia luovutetulta alueelta. Kun sanoin olevani sukujani Alavuotunkeja, arveli hän sukujemme kytkeytyvän toisiinsa.
Mies kertoi 1800-luvun jälkipuoliskolla Tavajärvellä asuneen sukulaismiehensä avioituneen Sofia Lovisa Alavuotungin kanssa. Häiden jälkeen nuori aviomies oli lähtenyt ansioiden perässä kalaan Muurmannille, kuten monilla kuusamolaisilla tuolloin oli tapana.
Kohdussaan kasvavaa perheen esikoista kantava nuorikko jäi odottamaan miestään kotiin palaavaksi. Toive jäi kuitenkin toteutumatta, sillä Muurmannilta saapui kuolonviesti: Jäämeren armottomat myrskyt olivat nielleet miehen. Synnytettyään kohdussa kuolleen lapsensa maailmaan myös Sofia Loviisa menehtyi.
Kuollut leski sai viimeisen leposijan Kuusamon kirkon kupeelta. Siellä hänen hautansa ja sitä vartioiva koruton hautamuistomerkki ovat nykyisinkin nähtävissä kirkon ja vapaussodan vainajien muistomerkin välistä kulkevan käytävän varrella.
Myöhemmin minulle varmistui se, että 1853 syntynyt Sofia Lovisa todellakin kuuluu omaan sukuuni. Hän oli isoisäni Juho Herman Alavuotungin sisar ja 1908 syntyneen Ville-isäni täti, siis minun isotätini.
Sofia Lovisan hautamuistomerkki on koruton, taottuun metallitankoon kiinnitetty, mustatusta peltiplootusta valmistettu, yläreunastaan käpristynyttä pahvia muistuttava taulu. Siihen on hopeoiduin kirjasimin kiinnitetty viesti: ”Tässä lepää J. Vainion puoliso Sofia Lovisa Alavuotunki s. 18 6/6 53 k. 20/ 84”. Muistomerkistä on ajan saatossa pudonnut muutamia numeroita. Se on monella tavalla erikoinen, edustaa aikansa muotokieltä ja on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, myös poikkeuksellisen kaunis.
Tieto Sofia Lovisan kuulumisesta kanssani samaan sukuun, itse asiassa verraten läheisestä sukulaisuudestamme, sai minut usein ajattelemaan hänen elämäntarinaansa ja kuolemaansa. Vieraillessani Kuusamon kalmismaalla hoitamassa vanhempieni ja isovanhempieni hautoja poikkesin usein katsomaan myös isotädin hautaa. Haudan äärellä ajattelin useinkin Jäämerta ja mereen puolitoista vuosisataa sitten hukkunutta isotätini miestä.
Tavajärven Mannisesta lähtöisin oleva J. Vainio oli yksi monista kuusamolaisista nuorista miehistä, jotka noina vuosina matkasivat kevättalvisin Muurmannille juksaamaan turskaa ja kuivattamaan saalistaan jälleillä auringossa ja merituulessa.
Kun Vienanmeri toukokuun lopulla vapautui jäistä, saapuivat venäläiset kauppiaat Arkangelista ja meren etelärannalla sijaitsevalta pomorimaalta laivoillaan ostamaan kalaa.
Monta kuukautta töitä paiskineille kalastajille koitti tilipäivä ja aika palata kotiin. Kaikki eivät tosin olleet tiliään kuittaamassa, sillä joitakin miehiä armoton meri oli useinkin nielaissut.
Isotätini miehen kohtalon varmaankin jakoi moni kuusamolainen kalastaja.
Jäämeren rantojen asukkaille ja tilapäisille sesonkikalastajille tuttuja varmasti olivat tarinat ”meriraukoista”. He olivat mereen hukkuneita ja sinne lopullisesti kadonneita miehiä, joiden ruumiit jäivät hautaamatta siunattuun kirkkomaahan. Uskottiin että nämä meriraukat, etsiessään turhaan lopullista kotiaan, saattoivat myöhemmin haamuina tulla häiritsemään myös rantojen asukkaita. Lieneekö isotätini ollut tietoinen näistä tarinoista, muistan joskus pohtineeni.
Haudalle olen joskus jättänyt myös kukan tai kynttilän. Olkoon tämä merkkinä isotädilleni ja hänen puolisolleen heidän muistojensa jatkuvasta vaalimisesta kotiseudulla, olen tällöin ajatellut. Mutta olkoon tämä samalla muistomerkki kaikille Muurmannille lähteneille, sieltä palanneille ja palaamatta jääneille kuusamolaisille.