Ei pidä ymmärtää, että sivistys ilman rahaa olisi mahdollista. Silti politiikasta ja ihmisten omasta halusta on kiinni, kuinka paljon niihin halutaan satsata. Kuusamolaisen Reino Rinteen (1913–2002) viitoittamalla tiellä pitää sijoittaa paljon – kokonainen ihmiselämä.
Rinteen henkilöhistoriassa huomion kiinnittää, ettei hän varsinaisesti saanut koulutusta tiellään toimittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen tärkeimmät opettajansa olivat elämänkokemus ja Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi – sama kirja kuin Rinteen tuttavalla Kalle Päätalolla.
Rinteen antama esimerkki itseoppineena kirjoittajana on tärkeä nykyään, kun puhutaan koulutuksen määrärahoista. Hän todisti, ettei oppineisuus kytkeydy instituutioihin: ihmisen oma tahto ratkaisee.
Tie kirjailijaksi oli periaatteessa ohdakkeinen mutta päämäärätietoinen. Ensimmäiset kipinänsä Rinne sai kotoaan Kitkajärven Suonnansaaresta: hänen isänsä August Rinteen tuttaviin kuului yläsavolainen kirjailija ja kansakoulunopettaja Kauppis-Heikki.
Kauppis-Heikin teoksia hankittiin myös Suonnansaareen. Myöhemmin ne olivat Rinteellä ahkerassa käytössä muiden kotimaisten ohessa.
Varsinaista koulua Rinne kävi vain kuusiviikkoisen kiertokoulun verran. Kansakoulunsa hän suoritti Kansanvalistusseuran kirjekurssilla, jota täydensi Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä vietetty talvi.
Oulun yliopiston kunniatohtoriksi Rinne promovoitiin vuonna 1994. Perusteluna mainittiin hänen työskentelynsä opettajankoulutuksen ja sittemmin yliopiston saamiseksi pohjoiseen.
Kirjoittajana Rinne aloitti 1930-luvulla Kalevan kirjeenvaihtajana sekä vuodesta 1938 pestattuna toimittajana. Sota-ajan eräässä vaiheessa hän oli mukana tiedotusjoukoissa ja loi tärkeitä henkilösuhteita merkittäviin ihmisiin, muun muassa Pekka Tiilikaiseen.
Sotavuosiin sopii kirjeseurusteluna alkanut suhde haapajärvisen Anna Mustajoen kanssa, jonka kanssa Rinne avioitui toukokuussa 1941. Esikoisteoksensa Tunturit hymyilevät Rinne julkaisi vuonna 1945.
Sodan jälkeen Rinne palasi Kalevaan, mutta hän sanoutui irti vuonna 1946 kirjoittaakseen romaaniaan Tie päättyy tunturin laelle. Samana vuonna hän teki myös tutkimusmatkan pohjoisimpaan Lappiin syventääkseen Lappi-tuntemustaan.
Oulun vuosinaan Rinne oli perustamassa kulttuurilehti Kaltiota ja toimi vuoden verran sen toimitussihteerinä. Hänen tärkein työkaverinsa oli Atte Kalajoki.
Oulusta Rinne siirtyi vuonna 1947 Lapin Kansan päätoimittajaksi ja vuotta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi Suonnansaareen. Koillissanomien perustaminen ja päätoimittajuus odottivat loppukesässä 1950.
Koillissanomista Rinne jättäytyi uudelleen ammattikirjailijaksi vuonna 1968.
Rinteen kirjallisessa tuotannossa hänen ensimmäiset teoksensa edustavat aikakaudelle tyypillistä pohjoisen maaseudun ja luonnon kuvausta. Muutos myöhemmin muistettavaan kannanottajaan tapahtui vuoden 1970 kirjassa Anna minulle atomipommi.
Atomipommi-kirja koostuu runoista sekä Oulussa vuonna 1968 pidetystä seminaariesitelmästä. Sen aiheena on pohjoisten vesistöjen suojelu. Koko kirja kantaa luonnehdintaa ”ajatusproteeseja”, mikä kuvastaa teoksen poleemista luonnetta.
Rinteestä on oman väitöskirjansa kirjoittanut Pertti Sillanpää (v. 2006), jonka mukaan Atomipommi ilmestyi keskellä taiteen yhteiskunnallista aaltoa ja ympäristöheräämistä. Teos siis edustaa aikansa henkeä, joka painottaa kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteyttä.
Kirja sai hyvän vastaanoton. Sen jälkeen Rinne kuitenkin alkoi unohtua ja joutua marginaaliin: valtaosa hänen myöhäistuotantoaan ilmestyi omakustanteena.
Pienkustantaminen oli toisaalta etu, koska se nopeutti teosten ilmestymistahtia ja antoi vapauksia kirjojen sisällöille. Kaikkiaan Rinne julkaisi yli 30 kirjaa. Ne sisältävät romaaneja, novelleja, esseitä, runoja, aforismeja ja pamfletteja.
Ominaista kantaaottavalle Rinteelle on, että hänen kaunokirjallisuutensa muistuttaa toimittajan työtä julkisen keskustelun virittäjänä. Toimittajana Rinteen piti ottaa huomioon yleisön mielipide; kirjailijana hän saattoi kääntyä sitä vastaan.
Reino Rinnettä on toisinaan verrattu Pentti Linkolaan. Heidän eronsa on se, että Rinne näki mahdollisuuksia ihmiskunnan kehitykselle luonnon rinnalla.
Vaikka useimmat muistanevat Rinteen ennen muuta luonnonsuojelijana, Sillanpään väitöskirjan mukaan Rinne muuttui ajan myötä koko elämän suojelijaksi. Elämänsuojelua toteuttaessaan Rinne piti taiteellista vaikutelmaa toissijaisena; hän otti tehtäväkseen tiedon välittämisen ja ihmisiin vaikuttamisen.
Pikku hiljaa Rinteen luottamus tietoon ja oppineisuuteen haipui olemattomiin. Hänen mukaansa ihmiset suhtautuivat luonnonsuojeluun kuin terve ihminen kuolemaansa: se on kaukana, siihen ehtii kyllä paneutua.
Ihmisen ja luonnon välillä Rinne ei lopulta nähnyt ristiriitaa, koska ihminen on osa luontoa. Toisaalta ihmisellä ei ole erityistä merkitystäkään luonnon kannalta – luonto ei häntä tarvitse.
Uforismeja
Ihmisten tasa-arvo saavutetaan todella kun luonnonvarat ja kaikki mahdollisuudet käytetään loppuun. Tulemme yhtä köyhiksi.
Meidän pitäisi lopettaa puheet luonnonvaroista. Luonto kaikkineen on meille suurenmoinen lahja.
Joutuuko maapallo tuhon omaksi ennen kuin ihmiskunta valmistuu?
Varo hyvinvointi-ihmistä. Hänen henkinen sairautensa on tarttuvaa laatua.
Ihmisen tarkoitus tässä elämässä? Tulla hyväksi. Hyväntekijäksi. Itsekkyyden itsestä pois karkaiseminen.
