Huomenna tulee kuluneeksi päivälleen 30 vuotta siitä, kun Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vihittiin ensimmäiset naiset papiksi. Tästä alkoi uusi aikakausi Suomen kirkon historiassa. Naisten pappeuden myötä kirkko ja seurakuntaelämä ovat saaneet uusia muotoja ja tyylejä. Kuva kirkosta on naisten pappeuden myötä todellisempi, aidompi ja kokonaisvaltaisempi.
Naisten tie pappisvirkaan oli pitkä ja kivinen. Työ tasa-arvon toteutumiseksi kirkossa jatkuu edelleen. Jo vuonna 1913 Wendla Ivaska ensimmäisenä suomalaisena naisena suoritti pappisvihkimyksen edellytyksenä olleen teologian loppututkinnon. 1800-luvun loppupuolella naisia oli toiminut jo diakonissoina. Esimerkiksi kanttorin virka avattiin naisille vasta 1960-luvulla. Kirkolliskokous käsitteli naisten mahdollisuutta pappisvihkimykseen useaan otteeseen 1950-luvulta lähtien. Kirkolliskokouksen äänestyksessä naisten mahdollisuus pappisvirkaan hylättiin vuosina 1963, 1976 ja 1984. Lopulta vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naisten vihkimisen papiksi. Maaliskuussa 1988 ensimmäisen naispuoliset papit vihittiin virkaan kaikissa muissa hiippakunnissa paitsi Oulun hiippakunnassa. Reilun vuosikymmenen ajan piispa Olavi Rimpiläisen johdolla Oulun hiippakunta toimi naispappeuden vastaisena linnakkeena. Oulun hiippakunnassa ensimmäisen naiset vihittiin pappisvirkaan vuonna 2001, kun Samuel Salmi aloitti Oulun hiippakunnan piispana.
Tällä hetkellä hivenen alle puolet kaikista seurakuntavirassa olevista papeista on naisia. Jo useamman vuoden ajan selkeä enemmistö papiksi vihityistä on ollut naisia. Muutaman vuoden kuluttua yli puolet virassa olevista papeista tulee olemaan naisia. Naisten nousu kirkon johtopaikoille piispoiksi ja kirkkoherroiksi on ollut valitettavan hidasta. Tällä hetkellä naispuolisia kirkkoherroja on prosentuaalisesti eniten sattumalta Oulun hiippakunnassa, yli viidennes. Ainoastaan yksi nainen on tähän mennessä valittu piispan virkaan, Irja Askola Helsingin hiippakuntaan vuonna 2010. Vaikka juuri nyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole yhtään naispuolista piispaa, uskon tilanteen muuttuvan lähivuosien aikana tulevissa piispanvaaleissa. Tulee vielä aika, jolloin enemmistö piispoista on naisia.
Naisten mahdollisuutta pappeuteen on sekä perusteltu että vastustettu Raamattuun vetoamalla. Yksi erityinen raamatunkohta kannattaa nostaa ikään kuin tiivistyksenä esille naisten pappeuteen liittyen. Apostoli Paavali muistuttaa Galatalaiskirjeessä, että ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Tämä Paavalin lausahdus kuvannee hyvin Raamatun ydinopetusta sukupuolista. Raamattua ei tulisi tulkita menetelmällä ”lukea kuin piru Raamattua”. Yksittäisten raamatunjakeiden pohjalta ei tulisi vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksi. Yksityiskohtien sijaan kannattaisi etsiä kokonaiskuvaa huomioiden 2000-vuoden takainen mieskeskeinen maailmankuva. 2000-luvulla mieskeskeinen maailmankuva ei ole enää relevantti.
Naisten pappeus aiheuttaa edelleen vastustusta. Arkkipiispan vaalin ensimmäisellä kierroksella naisten pappeutta jyrkästi vastustanut ehdokas sai 13 prosenttia äänistä. Tämä haaste täytyy ottaa vakavasti. Kirkossa ei voida hyväksyä minkäänlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Kirkon uskosta nouseva tehtävä on toimia kaikin tavoin tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumisen hyväksi.
30 vuoden jälkeen olisi jo korkea aika lopettaa puhuminen naispapeista ja miespapeista. Sukupuoli ei saa määrittää pappeutta.